Työn ja perhe-elämän yhdistäminen on äärimmäisen vaikeaa humanitaarista työtä tekeville asiantuntijoille. Kokemuksistaan kirjan kirjoittanut Merit Hietanen valotti ongelmaa Huomenta Suomessa.
Hietanen on työskennellyt aiemmin muun muassa Gazassa ja Jordaniassa. Gazassa ollessaan hänellä ei ollut vielä lapsia eikä Gazan kaltaiseen kohteeseen perhettään voi myöskään ottaa mukaan.
Hänen mukaansa humanitaarisissa järjestöissä syntyy aivovuotoa, kun osa keski-ikäisistä naisista karsiutuu perheellistymisen myötä pois tehtävistä, joiden yhdistäminen perhe-elämän kanssa on vaikeaa.
Lisäksi tilannetta vaikeuttaa työkulttuuri. Hietanen kokee, että humanitaarinen ala on kasvanut kolonialistisen ajattelun päälle, missä nimenomaan ”valkoiset eurooppalaiset miehet” ovat menneet ja pelastaneet ihmisiä.
– Heillä perheet ja lapset eivät ole olleet mukana. Työkulttuuri, joka vaatii äärimmäistä joustavuutta, on kasvanut tällaisten ihmisten ympärille, Heillä, joilla on omia tarpeita, on vaikea kilpailla joustavuuden vaatimuksen rinnalla.
Onko jotain tehtävissä?
Hietasen mukaan avustustyöntekijöiden itsensä tarpeet on tärkeää muistaa.
– Toivoisin todella paljon, että ymmärrettäisi, että ihmisillä on annettavaa koko elinkaarensa aikana. On aikoja, jolloin olemme joustavampia ja aikoja, jolloin olemme vähemmän joustavia.
– Eikä tämä ole välttämättä lapsista kiinni, vaan työntekijällä voi olla omia sairauksia tai voi olla omia vanhempia, jotka vaativat huolenpitoa.