Airi menetti molemmat vanhempansa lapsena. Ympärillä olleet ihmiset huolehtivat tytöstä niinäkin hetkinä, kun itsesääli oli ottaa vallan.
Airi syntyi perheeseen, johon kuuluivat äiti, isä ja kaksi yli kymmenen vuotta vanhempaa sisarusta. Perhe asui pienessä mökissä. Isä kävi töissä nahkatehtaalla, ja äiti teki mitä eteen tuli. Perheenisä kuitenkin sairastui leukemiaan, ja Airi muistaa viettäneensä aikaa isän kanssa kotona.
– Kävimme yhdessä kalastamassa, ja isä oli hyvä tekemään karjalanpiirakoita. En silloin oikein käsittänyt, että hän oli sairas, vaan koin elämän turvallisena, Airi muistelee.
Jälkeenpäin Airi on kuullut, että äiti oli harkinnut aborttia ja sittemmin Airin antamista naapurin lapsettomalle parille.
– Isosiskoni vastusti asiaa ja vei minut joskus jopa kouluun mukanaan, ettei kukaan tulisi ja veisi minua pois. Ymmärrän kyllä vanhempieni ajatukset, sillä isä sairasti syöpää, ja äitinikin söi nitroja niin kauan kuin muistan. He varmasti pelkäsivät, etteivät ehtisi kasvattaa minua aikuiseksi asti.
Isän kuolema sai äidin sairastumaan
Vuonna 1967 Airin isä kuoli. Kuolemaa edeltävä ilta on jäänyt Airin mieleen hyvin.
– Isä sanoi silloin äidille, että jos hän vielä olisi nuori ja eukon ottaisi, niin juuri hänet hän valitsisi. Se jäi silloin 8-vuotiaana vahvasti mieleeni. Silloin ajattelin, että olisipa minullakin joskus avioliitto, josta voisin elämän päättyessä todeta saman.
Airin äidille aviomiehen kuolema oli liikaa kestettäväksi.
– En oikein ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta muistan äidin sekoittaneen unilääkkeitä vesilasiin ja sanoneen minulle, että jos äiti aamulla nukkuisi pitkään, niin voisin kyllä lähteä leikkimään naapuriin. Aamulla huomasin, ettei äiti voinut hyvin ja juoksin naapuriin soittamaan siskolleni.
Lopulta paikalle saatiin ambulanssi, ja Airin äiti vietiin sairaalaan.
– Lääkärin puheista luulin, että äiti oli kuolemassa. Laitoin käteni hänen vatsan päälle ja huusin ääneen, ettei taivaan isä jättäisi minua yksin. Eikä äiti kuollutkaan. Äiti toipui, mutta kotiympäristö oli hänelle liikaa. Niinpä hän päätti lähteä Ruotsiin töihin.
Naapurit ja koulun henkilökunta antoivat ruokaa
Kun äiti lähti, kahdeksanvuotias Airi jäi yksin mökkiin asumaan. Hän kävi koulussa ja sai keittolasta ruokaa mukaansa. Myös naapurit kutsuivat häntä milloin saunaan ja milloin syömään.
– Se oli sellaista yhteisvastuullista. Sain käydä kaupassa, jossa kaikki tunsivat minut. Ostokset laitettiin vihkoon, ja ilmeisesti sisarukseni kävivät ne sitten maksamassa.
Ei Airilla kuitenkaan helppoa ollut. Vettä piti kantaa kaivosta ja tuvan lämmityksestä huolehtia. Varsinkin sairaana yksin oleminen tuntui pahalta.
– Oli ikävä ja hylätty olo, vaikka olinkin sisarusteni ajatuksissa ja sydämessä.
– Sekin oli kurjaa, kun olin sitten pärjännyt hyvin tai huonosti koulussa, niin kukaan ei siihen kiinnittänyt huomiota. Varmasti sisarukseni välittivät siitä, mutta he eivät osanneet ajatella, että koin oloni yksinäiseksi ja turvattomaksi. Äiti oli kyllä sanonut minulle, etten olisi koskaan aivan yksin, joten usein ristin käteni ja rukoilin, etten näkisi pahoja unia. Yön jälkeen tulisi aamu, ja rukoilin, että olisin terve tai että sisarukseni tulisivat käymään. Kyllä kaikki aina jotenkin järjestyi.
Hurja onnettomuus
Kun äiti palasi takaisin Suomeen Airin kolmannen luokan keväällä, Airi jäi koulubussin alle. Molemmat jalat murtuivat, ja Airi pelkäsi, ettei kävelisi enää.
– Minulla oli silloin opettaja, joka myös sanoi, etten ehkä koskaan kävelisi, jos vain makaisin sairaalassa. Opettaja pyysi äidiltäni, että minut otettaisiin kotiin, ja hän ohjaisi minun kuntouttamistani koulussa.
Niin tapahtui, ja Airin luokkalaiset alkoivat kävelyttää Airia välitunneilla. Kuntouttamiseen osallistui koko luokka, jokainen parina vuorotellen.
– Lopulta kävelin ja minusta tuli Hämeen läänin paras ikäkausiurheilija.
Äidinkin kanssa Airi sai puhuttua asiat selviksi.
Sisäoppilaitoksesta elinikäisiä ystäviä
Kansakoulusta päästyään Airi haki sisäoppilaitokseen. Uutta koulutaivalta ei ollut ehtinyt kulua kauaa, kun hänen äitinsä kuoli munasarjasyöpään.
Jälleen opettajat ja luokkakaverit ottivat vastuun Airista ja auttoivat häntä parhaansa mukaan. Sisaruksiinsa Airi piti yhteyttä puhelimitse, ja veli kävi häntä katsomassa mahdollisuuksiensa mukaan. Kun Airi meinasi jäädä itsesääliin rypemään, luokkatoverit hakivat hänet tunnille.
Rahaa täysin varaton Airi sai sosiaalilautakunnasta sekä erilaisista töistä. Hän hoiti lapsia, toimi tarjoilijana ja teki siivoustöitä.
– Sain joka kuukausi 153 markkaa ja vapaa-oppilaspaikan koulusta. Asunto maksoi kuitenkin 150 markkaa, joten minulle jäi kolme markkaa käyttörahaa omiin menoihini. Kolmen vuoden jälkeen pääsiäisenä olisin halunnut lähteä siskoni luokse lomalle, mutta raha-anomus hylättiin.
Silloin Airi marssi päättäväisenä itse paikan päälle ja sanoi, että jos ei nyt pääsisi siskoaan tapaamaan, hän lakkaisi olemasta kiltti ja järkevä tyttö.
– Huusin, että ymmärsikö kukaan, miltä minusta tuntui, kun olin menettänyt molemmat vanhempani, enkä nyt pääsisi edes siskoani tapaamaan. Lopulta matkarahat järjestyivät.
Elämä kantoi vaikeidenkin aikojen yli
Sisäoppilaitoksesta valmistuttuaan Airi haki opiskelemaan apuhoitajaksi. Eräällä tanssireissulla siskonsa kanssa hän tapasi tulevan miehensä.
– Meille tulee nyt 30 vuotta avioliittoa täyteen. Olemme hyvin erilaisia, mutta silti sovimme yhteen. Meillä on ihanat aikuiset lapset ja jo yksi suloinen lapsenlapsikin.
Myös sisäoppilaitoksen ajoilta on jäänyt pysyviä ystävyyssuhteita, ja sisarukset ovat toisilleen läheisiä.
– Näin aikuisena olen ymmärtänyt, että jokaisessa käänteessä elämäni olisi voinut lähteä väärille poluille, mutta kohtasin aina ihmisiä ja tilaisuuksia, jotka ohjasivat minut oikeaan suuntaan. Aina kannattaa tarttua niihin myönteisiin asioihin elämässä, vaikka ei se aina helppoa ole, Airi sanoo.
Studio55.fi/Tuuli Lindgren
Kuvat: Colourbox.com
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.