Jos jokin trendi leimaa 2010-lukua, se on mielensäpahoittaminen. Somen myötä mutina ja murina alkoivat kuulua kauas ja keräämään ympärilleen yleisöä. Tuntuu, että helvetin portit aukesivat karppausbuumin aikana. Ruokaan alettiin suhtautua kiihkolla, jollaista tässä maassa ei oltu ennen koettu. Äkkiseltään se kuulostaisi hyvältä, mutta käytännössä keskustelu kaikui samanmielisten poteroissa ja karjumisena toista mieltä oleville. Tiedä sitten, oliko ruokavalioiden välillä haparoivien alhaisella verensokerilla merkitystä. Karppauksesta lähtien ruoasta tuli aihe, jossa saa kiihkoilla ja purkaa antipatioitaan.
Nettiraivoa aiemmin olin törmännyt ruokavalionsa turhan vakavasti ottaviin lähinnä vegaanien parissa. Puhkikulunut vitsi kysyy, mistä tunnistaa seurueen vegaanin. Ja hassunhauskana vastauksena, että ei tarvi tunnistaa, kyllä hän kertoo. Vitsi ei olisi syntynyt saati levinnyt, ellei niin moni tunnistaisi siitä totuuden siementä. Eläinmaailman tuotokset hylänneet ihmiset ovat olleet usein varsin herkkiä tuomaan vakaumustaan esille julistamiseen asti kurkottavalla tyylillä. Näkemys on klisee, mutta oma kokemukseni puhuu paljon sen puolesta. Karppausraivon jälkeen julistajien kirjo on monipuolistunut ja netin keskustelupalstat täyttyneet ruokavalioitaan ärhäkkäästi vertailevien ja puolustavien murinasta. Yritän välttää näitä sanaharkkoja kuten ylipäätään netin keskustelupalstoja.
Viime viikolla satuin kuitenkin lukaisemaan Facebookin vegaaniryhmästä keskustelun, joka palautti takaraivosta mielikuvani porukasta. Tiedän hyvin, että se on räikeä yleistys ja tunnen monta totaalisesti eri tavoin ruokavakaumuksensa kanssa elävää. Silti kokemuspohjani pilarit on rakennettu ruoan ja itsensä ainakin sen suhteen melkoisen vakavasti ottavista ihmisistä. Veganismista on tullut pyhä lehmä, jonka arvostelija asettaa itsensä lynkkausporukan ääreen. Porukan, koska netissä he haistavat helposti veren (ok, huono vertaus) ja villiinnyttävät toisensa taistoon vääräuskoista vastaan. Kuten nykyään huolestuttavan usein käy, ihmiset saavat puhtia toisten raivosta ja kasvattavat sitä yhteisöllisesti lisää. Ihmettelen, mitä kaikkea porukka kirjoittaakaan Facebookiin omalla nimellään ja kuvallaan. Vegaanivitsin heittänyttä potkitaan kuin vierasta sikaa (taas huono vertaus), vyön alle ja henkilökohtaisuuksiin asti. Omaa vakaumusta avataan syyttelyllä ja poteroitumisella. Valitetaan, kun heidän vakaumustaan ei arvosteta ja haukutaan raadonsyöjät. Ja kuten rasismi verhoutuu nykykeskusteluissa kansallismielisyydeksi, kutsutaan joukkoistettua, asiatonta raivoamista kritiikiksi.