Turhaudun kuluttajien laiskuudesta. Ihminen voi olla vaikka miten uuttera, mutta kuluttajana, ostajana, oiotaan mutkat luotisuoriksi. Valintojen vaikutusta itselle tai ympäristölle ei ajatella. Kriteereinä ovat hinta, helppous ja siedettävä laatu, painotus vaihtelee. Ei haluta ajatella, ei tulla ajatelleeksi. Mun elämä määrää. Mä hoidan itseni ja perheeni, kyllä se maailma hoitaa itsensä. Aina hoitanut. Moni toivoo asioiden kääntyvän parempaan suuntaan. Omaa toimintaa ei silti olla valmiina muuttamaan hitustakaan. Maailmanrauhaa ja globaalia tilaa ei tarvitse ajatella. Ei tarvitse huolestua. Tehdä vain hienosäätöä valintoihin. Antaa pieni ajatus normaalisti autopilotilla valituille elintarvikkeille. Tällä kertaa kotimaista, tällä kertaa luomua. Pienet teot merkitsevät kahvipöydässä heitettyjä toiveita enemmän. Yhtä ainutta tuotetta tai brändiä ei ole vuoden päästä olemassa, jos ihmiset lakkaisivat tänään ostamasta sitä. Sinä päätät, teollisuus seuraa. Sinä määräät, teollisuus tottelee.
Turhaudun teollisuuden vastuuttomuudesta. Ruokateollisuus sai elää kuin pellossa läpi 1900-luvun. Tuote kehitettiin, ihmiset ostivat. Tuotetta mainostettiin, ihmiset uskoivat. Katetta parannettiin, laatua heikennettiin. Tuotantoa kehitettiin, eläimiä syrjittiin. Massatuotannon kasvun aikana tuotantotavat vinoutuivat kuluttajien selän takana. Sodanjälkeinen ilmapiiri arvosti ruoan määrää laadun kustannuksella. Halvalla ja enemmän. Win-win. Kun asioihin alettiin havahtua, oli jo myöhäistä muuttua. Vähintään hidasta. Todella hidasta. Teollisuus ei halunnut päästää irti saavuttamastaan valta-asemasta. Kuluttajaa oli talutettu kuin pässiä narussa. Seurasi hämmennys, kun pässi alkoi rimpuilla. Sarvet alkoivat tökkiä ja lieka pääsi irti. Pässi alkoi kysellä, haastaa, vaatia. Vuosikymmenten aikana teollisuus oli onnistunut rakentamaan yhteiskunnan kanssa kuluttajille aitauksen, josta pässi ei päässytkään vapauteen. Rajat oli tehty teollisuuden sanelemana, koska kukaan ei valittanut. Aitaan alkoi tulla halkeamia. Valta murentua. En tiedä, onko olemassa yhtään aidosti vastuullista isompaa ruokayritystä. Sellaista, joka toimisi vastuullisesti, vaikka kulutusilmapiiri ei sen perään huutelisikaan. Kuuntelen, jos joku sellaisen hihkaisee. Turhaudun seuratessani kiihtyvää teollisuuden ja kiristyvien, kuluttajaa suojelevien säädösten hippasleikkiä. Kun makeisveroa kiristetään, muutetaan karkit kekseiksi. Kun yhtä haitta-ainetta rajoitetaan, tuodaan tilalle toista. Positiivisiakin merkkejä on havaittavissa. Yhä useampi firma löytää vastuullisuudesta kilpailuetua. Huikean tuottoisia esimerkkejä syntyy nykyisin kaiken aikaa.
Turhaudun liiasta positiivisuudesta. Annan toivoa positiivisen esimerkin viittomaan muutokseen. Edellä olevan tekstin myötä en mitenkään jaksa uskoa sen voimaan yksinään. Olen muutoksen suhteen kärsimätön. Epärealistisen kärsimätön. Muutosta ei tarvita huomiseksi, mutta ylihuominen olisi hyvä. On upeaa, että valtava määrä ihmisiä julistaa hyvän, oikean ruoan ilosanomaa blogeissaan ja ravintoloissaan. Positiivisia esimerkkejä on tarjolla jo, vaikka niitä ei lähtisi vartavasten etsimäänkään. Ruokaan liittyy kuitenkin ääretön määrä myös negatiivisia puolia. Pahoja asioita. Usko ihmiseen ei riitä. Välillä on ravisteltava. Nipistettävä. Vihellettävä korvaan. Taklattava teollisuutta. Vetäistävä hätäjarrusta. Tarjottava markkinointitermein pushia pullin lisäksi. Mikään ei muutu, ellei joku suutu. Tämän blogin sisällöstä n. 90% on hyvän ruoan ylistystä. Muutamien kärkevien kannanottojen pohjalta moni on syyttänyt minua ainaisesta valittamisesta, turhien aaltojen synnyttämisestä. Kuuntelen kaikkea palautetta, mutta en toki allekirjoita. Oikean ruoan puolustaminen on ihmisten puolustamista. Meidän kuuluukin tuntea huonoista valinnoistamme syyllisyyttä. Ei vellovasti, mutta pienen tiedostavan piston verran. Hiljalleen se ajaa kohti parempia valintoja. Tiedän kokemuksesta. Kun ostan laiskuuttani tehotuotetun broilerifileen, se ärsyttää. Enkö muuta keksi? On tekopyhää heittää kolikko tehotuotannon suihkulähteeseen ja toivoa asioiden paranevan. Se soimaa, mutta ei vielä tarpeeksi luopuakseni tästä hätävaravalinnasta kokonaan. Toivon vahvistuvaa selkärankaa ja huomaan onneksi niin tapahtuvan. Turhan hiljakseen silti. Tehokanalavierailu voisi olla taitekohta. Miksi paheksumme niin helposti muiden toimintaa, mutta emme omaamme? Koemmeko elämämme jo muutenkin niin hankalaksi, ettei sitä ruoalla haluta hankaloittaa? Teen työni, hoidan perheeni, antakaa nyt armoa edes keittiössä. Minä hoidan itseni, vastatkoon maailma itsestään. Koska minä.
Turhaudun keskustelukulttuurista. Suomessa ei siedetä kriittisiä puheenvuoroja. Kun joku sohaisee levossa olleeseen aiheeseen, sellaiseen, jota kuviteltiin stabiiliksi maailmantilaksi, syntyy hämmennys ja hämmennyksen vastareaktiona ärähdetään takaisin. Se ei ole huono asia, koska on syntynyt keskustelu. Seuraava taso ratkaisee. Osataanko asioita katsoa uuden näkökulman linssien läpi ja peilata sitä omaan käsitykseen? Avataanko mahdollisuus muuttumiselle? Muuttua ei tarvitse. Ajatella täytyy. Antaa tiukka vastakritiikki tai puolustuspuheenvuoro. Jos foorumina on netti, sen voi tehdä kommenttina. Tai heittää sen hiljaisena ajatuksena itselleen. Keskustelu ei jatku, mutta oma näkökanta on saanut tukea itseltä tai saanut kipinän muuttumiselle. Tällä blogilla on kolme tarkoitusta. Tarjota vinkkejä hyvästä ruoasta kotikeittiössä ja ravintoloissa. Toimia matkapäiväkirjana seikkailuretkestäni ruoan parissa. Saada ihmiset tekemään tietoisia valintoja. En muista koskaan kehoittaneeni tekemään niin tai näin. Haluan tarjota tarpeeksi tietoa, jotta kukin voi päättää itse valinnoistaan, tietoisena niiden taustoista. Sivumaussa käytävään keskusteluun turhaudun harvoin. Olen ylpeä, että olen saanut "vierelle" niin paljon fiksua porukkaa, joka ei niele kaikkea, mitä maailma tai minä yritän promota. Toivottavasti viisastutaan yhdessä netin molemmissa päissä.
Maailma muuttuu, kun vaaditaan.