Vuosi 2018 oli havahtumisen vuosi. Vihdoinkin. Mitään olennaista uutta emme kuulleet, mutta jotkin informaation sävyt tai yksityiskohdat hieroivat todellisuutta naamaamme kuin santapaperia. Seuraavaksi on tekojen aika. Se merkitsee pitkälti asioista luopumista.
Olemme tienneet ilmastonmuutoksesta 1970-luvulta alkaen, josta lähtien meille on kerrottu hiljalleen seikoista, jotka siihen vaikuttavat. Olemme käyttäneet muovia kertakäyttöpakkauksissa 1960-luvulta alkaen ja vasta tällä vuosituhannella huomanneet, miten ne ja osa muusta muovista päätyy lopulta valtameriä tappamaan. Olemme nauttineet kasvavan talouden ja alhaisten hintojen mahdollistamista ulkomaanlennoista reilun vuosikymmenen ja nyt meille kerrottiin, että ne ovat ilmaston kannalta pahimpia yksittäisiä asioita, joita kuluttaja voi tehdä.
Kaikki tuo tiedettiin, mutta tällä kertaa se tarjoiltiin meille samalla lautasella, konkreatialla maustettuna. Seuraukset eivät ole enää kaukana tulevaisuudessa. Koemme niitä jo nyt, mutta vahvasti sitten eläkeiässä. Jälkipolvi tulee kasvamaan niiden keskellä. Mullistukset tulevat olemaan uusi normaali.
TULLAAN PELASTUSTA VASTAAN. Kauhuskenaarioiden ohella meille esitellään jatkuvasti kiihtyvällä tahdilla pelastavia ratkaisuja, jotka vaikuttavilta osin tulevat nousemaan esiin liian myöhään. Siksi meidän täytyy tulla tekniikan kehitystä vastaan. Syödä ekologisemmin, pukeutua vastuullisemmin, matkustaa vähemmän jne.
MÄ EN AINAKAAN... Tänä vuonna hätkähdin, miten muutosvastarintaisia suomalaiset ovat. Minulle on Sivumaun Facebook-sivulla yritetty perustella lukemattomia kertoja syitä, miksi juuri meidän ei tarvisi tehdä mitään. En ole kuullut yhtä ainutta hyvää, sen suuntaista perustelua.