Ananaspizzasta ja ruskeasta kastikkeesta

Rakastan keskustelua ruoasta. Rakastan myös tiukkaa vääntöä ruoasta. Miten mikin pitää tehdä ja miksi toinen keino on huonompi? Missä ravintolassa saa parhaan sen ja sen? Ongelma on usein siinä, että suomalaiset eivät pidä väittelystä. Haluamme hakea konsensusta ja käpertyä siihen. Väittely tulkitaan helposti riitelyksi. Aletaan oikeasti riidellä tai jättäydytään ulkopuolelle.

NUORI KULTTUURIMME. Toinen ongelma on ruokakulttuurimme ohuus. Koko kulttuuri hakee vasta muotoaan ja poukkoilee yhä suuntaan jos toiseen, vaikka jonkinlaista airuetta on kärkeen jo muodostunut. Pula-ajoista on vasta pari sukupolvea eikä keittotaitoa ja mummon reseptejä ole liiemmin ehtinyt kertyä sukujen ja perheiden sisällä. Ruoan nautinnollinen merkitys arjessa vasta tuore näkökulma onkin. Samoin markettien kattava raaka-ainetarjonta.

Nykyinen arjen ruokakulttuurimme on täynnä tuontimakuja. Yksi suosituimmista ruokalajeista on pizza. Se saapui Suomeen 1960-luvulla, mutta nousi varsinaiseen suosioon vasta parikymmentä vuotta myöhemmin ensimmäisten pizzaketjujen myötä.

KOTIPITSA. Samaan aikaan pitsa löysi tiensä kotiuuneihin. Se muotoutui kotiäitien käsissä enemmänkin paksupohjaiseksi piirakaksi, jota italialainen ei pizzaksi tunnistaisi. Mikron tullessa kotitalouksiin meille alettiin myydä epämääräistä, pientä, pehmeäpohjaista, pyöreää piirakkaa myöskin pizza-nimen alla. Ei ihme, että suomalaisten käsitys pizzasta on hyvin laaja.

ERITYISPIIRTEEMME. Suomalaisessa makumaailmassa suolaista ja makeaa on yhdistelty varsin ennakkoluulottomasti. Luonnosta saatuja marjoja on hyödynnetty perinteisissä ruoissa, esim. puolukkaa poronkäristykseen, mustamakkaraan, kaalikääryleisiin ja raastepöydän retroantiin, kaali-puolukkaraasteeseen. Siksipä Kanadassa 1962 kehitetty Hawaiian Pizza ananaksella ja kinkulla oli täsmäisku suomalaisiin makuhermoihin. Purkkiananas on toki myös helppo ja edullinen raaka-aine ja ne määreet jos mitkä, ovat aina vedonneet suomalaiseen ruoanlaittoon.

ANANAS ON JÄLKIRUOKA. Italialaisille ananas kuuluu jälkiruokaan. Sen makeus ja kosteus sotii pizzaoppeja vastaan. Suomessa pizza on ”vain pizza”, Italiassa uskonto. Sen merkitystä italialaiseen mielenlaatuun ei meillä ymmärretä. Siksipä nostan asian toisinaan esille Facebookissa ja lopputulos on aina sama. Ananaspizzan puolustajat nousevat barrikadeille. Eilen tavallista voimakkaammin. Jaoin Sivumaun FB-sivulla videon, jossa napolilainen pizzeria jekutti asiakkaitaan toimittaen heille ananaspizzaa. Pelkkä jekun idea kertoo vakavuudesta, jolla pizzaan sielläpäin suhtaudutaan. Asiakkaiden reaktio naulaa sen. Meni tunteisiin ja jopa väkivaltaiseksi. Napolilaisten kanssa ei pizzalla leikitä. Viikonloppuna myös Arman Alizad julkaisi ananaspizzan ystäville naureskelevan kuvan.

KULTTUURINEN VINOUTUMA. Suomessa ”ananas ei kuulu pizzaan” -lausahdus tulkitaan toisten elämään puuttumisena, heidän makunsa väheksymisenä ja valinnanvapauden rajoittamisena. Ananas ei kuulu pizzaan kulttuurisesti katsottuna, Italian kulttuurin kautta. Suomalaisen ruokakulttuurin myötä ilman muuta. Kinkku-ananaspizza lienee maamme suosituin pizza. Itseäni puistattaa ajatuskin bolognese-pizzasta. Ei kerrota sellaisesta italialaisille, eihän? Ananaksen mukanaolo on kaiku niistä suomalaisäitien tekemistä, höttöpohjaisista, uunipellin täyttävistä jauheliha-ananaspiirakoista, jotka kuorrutetaan emmentalilla ja joita mutsi kutsui pitsaksi. Siksi tuttu ja haluttu. Omasta puolestani kukin syököön mitä huvittaa. Lisätköön pizzan keskelle vaikka kauhallisen hernekeittoa, jos tykkää. Mikä minä olen sitä rajoittamaan, saati siihen edes kykenevä? Olen kasvattanut itseäni enemmän italialaiseen makumaailmaan ja pidän toisentyyppisestä lähestymisestä pizzaan. Ei se ananas pizzassa mielestäni pahaa ole. Se vain vie ideasta poispäin.

RUSKEA KASTIKE. Pohdin Facebook-keskusteluja käydessäni, olinko jo muuttunut liikaa snobbailevan puristin suuntaan. Sain synninpäästön tänään iltapäivällä, kun Radio SuomiPop kysyi Facebookissa, kuuluuko soija ruskeaan kastikkeeseen. Postasin pari viikkoa sitten linkin, jossa huippukokki antaa uudenlaisen vinkin ruskean kastikkeen tekoon. Huomasin, että aihe puhuttaa suomalaisia paljon. Olen tehnyt ruskeaa kastiketta ehkä kerran elämässäni, joten itselleni on se ja sama, mitä siihen kukin tunkee. Monelle ei. Aiheesta väännettiin urakalla. Ja niin tehtiin myös SuomiPopin kommenteissa. Ruskea kastike on suomalaisten kipupiste. Se on tutuista tutuin soosi keitetyn perunan päälle ja siksi niin rakas. Aasia-litkuja vieroksuttiin kunnolla, vaikka ”mistä kukin tykkää” -konsensusta yhtä paljon esiintyikin.

Pizza on meillä mättöruoaksi leimautunut ruokalaji, johon voi sotkea mitä huvittaa. Ruskea kastike tehdään pieteetillä, koska se on ”oikean ruoan” peruskivi. Siihen on monella oma metodinsa niin raaka-aineiden kuin tekniikankin osalta. Sen arvostus on varmasti lähinnä sitä henkeä, jolla italialainen oman maansa klassikoihin suhtautuu. Upeaa, että sellaista löytyy myös meiltä.

PS. Artikkelin kuva on napolilaishenkisestä Pizzeria Lucasta. Heiltä et saa pizzaan ananasta.

EDIT: Tuli ajatus, että siinä missä italialaiset kokevat ruokakulttuurin itseään isommaksi, suomalainen käsittelee sitä vain itsensä kautta. Siinä missä italialainen nöyrtyy sen edessä ja kunnioittaa sitä, suomalainen huutaa oikeuttaan syödä mitä huvittaa.