Yhdysvallat 2008. Ohjaus: Peyton Reed. Käsikirjoitus: Nicholas Stoller, Jarrad Paul ja Andrew Mogel – Danny Wallacen teoksen pohjalta. Tuotanto: Jim Carrey, David Heyman, Richard D. Zanuck. Kuvaus: Robert D. Yeoman. Leikkaus: Craig Alpert. Musiikki: Mark Everett, Lyle Workman. Pääosissa: Jim Carrey, Zooey Deschanel, Bradley Cooper, John Michael Higgins, Rhys Darby, Danny Masterson, Fionnula Flanagan, Terece Stamp. Kesto: 104 min.
"Tervetuloa kyllään", julistaa positiivisuusguru (räiskähtelevän mainio Terence Stamp) laumalle jees-miehiä ja -naisia mahtipontisessa seminaarissaan, joka mullistaa Carl Allenin (Jim Carrey) elämän komediassa Yes Man. Ainaisten kieltäytymisten sijaan mies oppii huutamaan maailmalle taikasanan, joka on "kyllä"!
Masentuneella Carlilla on jo pitkään ollut vapa vedessä ihan kaiken suhteen. Avioeron lannistama pankkivirkailija viettää iltansa mieluummin television kuin kavereitten seurassa. Kun mies viimein puoliväkisin raahataan kuulemaan positiivisuuden ilosanomaa, päättää sankari syleillä uutta asennetta aivan täysillä. "Ei" tipahtaa kokonaan pois Carlin sanavarastosta – arvaamattomin seurauksin.
Ensi kuulemalta Jim Carreyn uuden elokuvan konsepti tuntuu vanhan idean kierrättämiseltä. Mies, joka ei voi olla sanomatta kyllä? Juolahtaako kenties kenenkään mieleen vuosikymmenen takainen Valehtelija, valehtelija (1997) ja mies, joka ei voi olla laukomatta totuuksia kaikesta ja kaikista?
Alun hämmennyksen hälvennyttyä Yes Manista voi löytää paljonkin hyvää ja kaunista. Muiden muassa avointa elämänasennetta ja iloista leikkimieltä, joita kannattaa suositella itse kullekin kaavoihin kangistuneelle katsojaparalle. Carl opettelee lentämään, soittamaan kitaraa ja puhumaan koreaa; tekoina ne olisivat arvokkaita ihan itsessään – jo ilman Peyton Reedin ohjaaman elokuvan ilmeistä tarvetta keksiä niille konkreettista juonellista käyttöä.
Kun Yes Mania näiden ominaisuuksien osalta peilaa kahden vuoden takaiseen komediahelmeen Aidosti outoa (2006), ymmärtää, missä kohdin Carreyn elokuva vajoaa keskinkertaisuuteen. Yes Man ei malta rakentaa lupaavista teemoistaan oikeasti koskettavia kohtaamisia, vaan se pyrkii heti tökkäämään yleisön nauruhermoon. Kuminaamainen Carrey aaltoilee tulkinnassaan aina yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, eikä hän tunnu pystyvän piiruakaan herkempään ilmaisuun kuten emootioissaan laaja-alainen koomikko-kollega Will Ferrell.
Yes Man pysyy pitkään mukavilla raiteilla, sillä onhan kyseessä huomattavasti tähden viimeisimpiä aikaansaannoksia sympaattisempi tuotos. Viimeinen vartti on pilata kaiken. Eritoten mauton terroristisivujuoni meinaa hetken verran vetää maton koko homman alta. Pääparin (Carrey, Zooey Deschanel) välinen loppukonflikti on sekin täysin tekemällä tehty ja siksi turha.
Sivurooleissa nähdään joukko mainioita tyyppejä. Erityisen huomion arvoisina mainittakoon Carlin Harry Potteriin hurahtanutta aussipomoa esittävä Rhys Darby (tuttu Flight of the Conchords -sarjasta) sekä seksinkipeänä viinasieppokaverina häröilevä Danny Masterson (70’s Show).
Teksti: Outi Heiskanen