USA 2013. Käsikirjoitus ja ohjaus: Dan Mazer. Tuotanto: Tim Bevan, Eric Fellner. Kuvaus: Ben Davis. Leikkaus: Tony Cranstoun. Pääosissa: Rose Byrne, Anna Faris, Simon Baker, Rafe Spall, Stephen Merchant, Minnie Driver, Jason Flemyng. Kesto: 97 min.
Romanttisia hääkomedioita on saatu silmät ja suut täyteen, ja niiden kaavat tunnetaan. Esikoisohjauksessaan Dan Mazer on halunnut rikkoa nuo kaavat, ja Borat- ja Brüno -leffojen käsikirjoittajan, jos kenen, luulisi tähän myös pystyvän. Valitettavasti hyvä pyrkimys peittoaa likilaskuisen lopputuloksen.
Aluksi menestyvä uranainen Nat (Rose Byrne) ja kituuttava kirjailija Josh (Rafe Spall) ovat erilaisuudestaan huolimatta täynnä rakkauden huumaa. He järjestävät unelmahäät, mutta kukaan, ei perhe, ystävät tai edes vihkipappi, usko liiton kestävän. Joshin entinen tyttöystävä Chloe (Anna Faris) ja Natin komea amerikkalaisasiakas Guy (Simon Baker) alkavat pikkuhiljaa houkuttaa väärille teille. Sitten jännitetään, selviääkö pari avioliiton suuresta testistä eli ensimmäisestä vuodesta.
Vuoden se kestää tarjoaa siis nykyajan illuusiottoman version perinteisestä ”kaiken se kestää” -rakkaustarinasta. Mitäs jos ei kestäkään, ja olisiko ensisilmäyksen jälkeen pitänyt katsoa toisenkin kerran?
Komedian suurin ongelma on päättämättömyys lajityypistä. Se on ontuva yhdistelmä myötähäpeän hetkiä, slapstick-komediaa ja lällyä karkkiromantiikkaa. Jotta räävittömyydet ja äärimmilleen venytetyt noloudet naurattaisivat, rytmityksen tulisi toimia ja palasten loksahtaa jetsulleen – mutta Mazerin ote lipsuu.
Ohjaajan tausta stand up -koomikkona ja televisioviihteessä näkyy. Monet elokuvan kohtaukset muistuttavat sketsejä, jotka sellaisina voisivatkin toimia: psykoottisesti nukkejaan hypistelevä pariterapeutti ja morsiusparin viimeistä tahtoa peräävä, morbidi vakuutusasiamies ovat ihan hauskoja. Kokonaisuudesta ne kuitenkin törröttävät irrallisina.
Mukaan on saatu rivi oivia komedianäyttelijöitä, kuten mainiossa Morsiusneidot-hitissä (2011) vakuuttanut Byrne ja Konttori- ja Extras -sarjoista tuttu Stephen Merchant; mainitut teokset ovat selvästi toimineet myös esikuvina. Mutta Mazerin henkilöistä uupuu samastuttavuus. Huumori on usein pelkästään julmaa, eikä kyynisyyden alta paista lämpöä. Siksi katsojaa ei jaksa kiinnostaa, ja nauru takertuu kurkkuun.
Teksti: Tuuve Aro