Vanhukset neuvovat, miten varaudut vanhuuteen

Pirteät ja hyväkuntoiset eläkeläisnaiset myyvät Kampin palvelutalon aulassa arpoja. 76-vuotias Sirkkaliisa Rautakoski suorastaan hämmästyy, kun kysymme onko hän miettinyt varautumista vanhuuden hoivan varalle.

– En todellakaan. Olen boheemi ihminen ja elän päivän kerrallaan. En ollenkaan sure huomista ja hassailen vähän rahojenkin kanssa niin ja näin, Rautakoski hymyilee.

Tyttären neuvosta Rautakoski kuitenkin möi asuntonsa ja muutti vuokralle. Se on tuonut taloudellista turvaa.

– Täytän nyt 76-vuotta eikä minulla ole koskaan ollut pysyvää lääkitystä. Se on aika hienoa. Tunnen itseni pirteäksi.

Rautakoski asuu yksin. Hän hoiti aivovamman saanutta miestään kotona kymmenen vuotta.

– Kyllä se oli aika raskasta aikaa. Meillä oli hyvin onnellinen elämä ennen sitä. Kaikki muuttuu silloin, kun ei enää voi suunnitella mitään yhteistä tekemistä. Emme voineet lähteä matkoille tai mitään, sillä toisen astuessa ovesta hän ei enää löytänyt takaisin.

Miehen hoitaminen oli kuitenkin itsestäänselvyys.

– Minulla on suuri rakkaus häntä kohtaan.

Rautakosken elämässä on ollut suuria suruja. Hänen molemmat lapsensa ovat kuolleet. Palvelutalosta on tullut kuin toinen koti. Vanhuuden varalta naisella on yksi toive.

– En sure etukäteen päivääkään, mitä minulle tapahtuu. Kukaan ei voi tietää viimeistä päiväänsä. Toivon silti, etten koskaan joudu tuonne vaippojen vaihtoon.

"Pitää varautua syntymästä asti"

91-vuotiaan nauru on hersyvä ja tarttuva.

– Pitää aloittaa säästäminen, kun syntyy. Se on kait se ainoa keino. Minä olen niin tehnyt, Bob Biaudet sanoo.

– Minulla ei ole mitään hätää. Pystyn ostamaan sen, mikä puuttuu. Nytkin, kun menen täältä taksilla kotiin, niin se maksaa Töölöön 2,50 euroa. Minulla on tällainen invalidikyyti.

Kaikkea ei voi antaa

Minä olen kiitollinen vaimolle, joka hoitaa minua niin pirun hyvin. Motoriikka sormissa on mennyt. En voisi olla täällä, jos hän ei olisi laittanut paidan nappeja kiinni ja sukkaa jalkaan.

– Se, mitä kukaan ei pysty antamaan vanhuksille, on parannus yksinäisyyteen. Se on vanhuuden suurin vaiva niille vanhuksille, joiden elämän kaveri ei ole elossa, Bob Biaudet sanoo.