Näkymä palopaikalla oli lohduton. Suuri osa vanhuksista oli päässyt omin avuin tai kahden yöhoitajan avustuksella ulos rakennuksesta.

Palokaasut olivat levinneet kuitenkin niin valtavaa vauhtia kaksikerroksisen hirsirakennuksen päästä päähän, että kaikki eivät ehtineet ulos. Heikoimmat eivät edes voineet yrittää. Palo iski rajuimmin vanhainkodin sairasosastolle, josta yksikään vuodepotilas ei selvinnyt.

– Pelastettiin kolme yhdestä huoneesta, pystyivät kyllä liikkumaan, mutta tie oli poikki, pääsivät ikkunasta pois. Mutta siihen se sitten loppui, Veija jatkaa.

Hälytyksen palosta oli tehnyt yöhoitaja Marja-Leena Pajunen.

– Kuulin äänen ja lähdin katsomaan oliko joku herännyt. Sitten näin savua, iski paniikki, Pajunen kertoi vuonna 2009 Ylen Satunnaiset sankarit -dokumentissa.

Pajunen herätti kollegansa Anne Ilosen ja he lähtivät taluttamaan kävelemään kykeneviä vanhuksia ulos. Pian sisälle ei kuitenkaan ollut asiaa.

– Katseltiin tulen tuhovoimaa –  eikä sinne voinut mennä ihmisiä auttamaan, Pajunen jatkoi Ylen dokumentissa.

Yöhoitajien läsnäolo ja toiminta sai Veijan entistä enemmän hämilleen siitä, kuinka palo oli voinut levitä niin nopeasti. Palovaroittimet oli testattu viimeksi paloa edeltäneenä päivänä – mikseivät ne olleet hälyttäneet?

Täysi remontti vuotta ennen tuhoa

Talon paloturvallisuus oli huolettanut Veijaa jo pitkään. Edellisvuonna tehty remontti oli kuitenkin helpottanut huolta. Uusien palovaroittimien lisäksi esimerkiksi seiniin oli asennettu uudet paloa pidättävät gyproc-levyt.

– Se antoi turvallisuuden tunnetta. Siihen aikaan palotarkastuksia ei olisi tarvinnut tehdä kuin kerran vuodessa. Kävin kahdesti, koska oli kova huoli. Mutta sitten kävi kuitenkin näin. Oli se järkyttävää meikäläisellekin.

Poikkeuksellisen vakava onnettomuus haluttiin tutkia huolella. Sisäministeriö nimesi välittömästi turman jälkeen tutkijalautakunnan. Sen laatima raportti sai aikaan huomattavia tiukennuksia vanhusten asuntojen paloturvallisuusmääräyksiin koko Suomessa.

Vuode kuin ruutitynnyri

Syytäkin oli. Palo sai alkuunsa vuoteesta, jossa oli mitä todennäköisemmin tupakoitu. Veijan kuvauksen mukaan vuode oli kuin ruutitynnyri.

– Silloin asukin kannalta oli tärkeää saada sänky mahdollisimman ilmavaksi, ettei kosteus haittaa.

Päällysteitä silkkipaperista ja ohuesta muovista. Vaippoja. Kun sänky syttyi ja siinä maannut potilas nukkui, oli katastrofin alku valmis minuuteissa.

Huoneen syttymisherkkyys testattiin myöhemmin rakentamalla vastaavanlainen huone. Tulitikun sytyttämisestä huoneeseen ei ollut menemistä kuuden minuutin kuluttua. Palo tarttui sängyn muovipäällysteistä akryylimuoviverhoon, joka suli kiinni ikkunaan ja sytytti huoneen seinän ja lattian. Kun ikkuna räjähti, palo levisi ullakolle.

– Kun huopakaton alla oli pärekatto, niin levisi valtavalla vauhdilla, Veija muistelee.

Hoitajat tekivät kaiken oikein – palo levisi

Palon räjähdysmäisen nopeuden takasi palokaasujen pääsy ilmastointikanaviin – mutta myös hoitohenkilökunnan ripeä toiminta vanhusten pelastamiseksi.

– Hoitohenkilökunta teki aivan oikein avatessaan kaikki ovet, että asukkaat pääsi pois. Tällaisella pakkasella se sai kuitenkin aikaan valtavan vedon ja palo levisi.

Syytä syyttää hoitajia, tupakoinutta papparaista tai palovaroittimien valmistajia ei kuitenkaan ollut. Palovaroitin ei reagoinut tajun vieneisiin palokaasuihin vaan lämmönnousuun eikä lämpötila noussut korkeissa huoneissa riittävän nopeasti. Vuonna 1979 kunnollisia savuilmaisimia ei olisi edes vielä ollut.

Vika oli olosuhteissa, ja tapaus todisti jälleen kerran, että radikaaleja muutoksia saa aikaan vain tragedian kautta.

– Ei me ajateltu, että koskaan voisi käydä näin. Mutta kaikella on ollut tarkoituksensa. Miksi juuri meidän kautta? En tiedä, ehkä olimme niin vahvoja että selvisimme tästä, vanhainkodin tuolloinen johtaja Inkeri Hautasuo kertoi Ylen vuoden 2009 dokumentissa.

Uhrien omaiset hoitajista: Voi tyttöparkoja

Vahvoja oli oltava. Niin palotarkastaja Veijan kuin muiden Virtain asukkaiden. Tukea pelastuneille ja pelastajille satoi.

– Omaisetkin sanoivat hautajaisissa meistä: Voi noita nuoria tyttöparkoja kuinka kovan eteen ovat joutuneet, Anne Ilonen, toinen paloyön hoitajista muisteli Ylen dokumentissa.

Ammattiapuun oli tarvetta, mutta tuohon aikaan sitä ei ollut tarjolla etenkään maaseudulla. Hoitajat puivat tapahtunutta keskenään, palomiehet keskenään.

– Olisiko voitu tehdä niin, olisiko voitu tehdä näin, mitä tehtiin, mitä ei tehty... Ja kyllä se helpotti tavallaan että siitä sai puhua. Kyllä (tapaus) yöunien päälle kävi, ei auttanut mikään. Aika teki tehtävänsä sitten; Veija kertoo.

Virtain tragedia oli kovin mahdollinen mittari myös siihen, pärjääkö paloalalla.

– Kyllä sitä on tutkailtava itseään, miten pystyy toimimaan, saatikka että pystyisi johtamaan. Kestääkö kantti? Kyllä tätäkin puolta silloin jo opetettiin palo-opistossa jonkun verran. Mutta aika lailla se oli pureksittava itse, Veija myöntää.

"Siellä on vielä joku"

Veijan työpäivä vanhainkodin raunioissa oli alkanut ennen aamuviittä. Työtä tehtiin tauotta iltakymmeneen. Ensimmäisenä päivänä raunioista saatiin ulos 26 vainajaa. Yksi oli kadoksissa kolme päivää. Seuraavana aamuna pakkanen kiristyi 20 asteeseen. Varusteet alkoivat jäätyä.

– Kun oli kova pakkanen, kaivureilla ei oikein voinut kaivaa, kun tiedettiin että siellä on vielä joku. Se oli sellaista lusikkahommaa se viikko.

Viimeinen uhri löydettiin yli metrin alapuolelta siitä, missä vanhainkodin lattia oli alunperin ollut.

– Uhrin vuoteen kohdalta lattian alta oli kaivettu maata. Kun lattia paloi puhki, hän putosi toista metriä syvään monttuun. Sitten alas tulivat vielä kattorakenteet ja välilaipiot, Veija muistelee.

Uusi alku

Virroilla ei hukuttu suruun tapahtuneen jälkeen. Jo helmikuussa käärittiin hihat uuden vanhainkodin rakentamiseksi. Vuonna 1981 valmistui uusi hoitolaitos, varmasti paras silloisten turvamääräysten mukaan. Keiturinpuiston vanhainkoti on yhä voimissaan.

– Ja ainakin Pirkanmaalla laitoksiin on saatu sprinklerijärjestelmät jokaiseen huoneeseen. Tampereen pelastuslaitos on ollut siinä kyllä esimerkillinen. Esimerkiksi jos palavan tupakan pistää ilmaisimen alle, se laukeaa heti, Veija jatkaa.

Kun on työskennellyt 40 vuotta palomiehenä, ei tulipaloasioista pääse irti eläkkeelläkään. Veija tarkastaa päivittäin pelastuslaitoksen hälytysselosteet. Erityisesti karjasuojien paloturvallisuus huolettaa.

– Ovat menneet niin suuriksi, että on kymmen-satapäisiä suojia. Vaikka on panostettu rakenteisiin niin ei näytä auttavan. Itä-Suomessa torstaina meni 37-päinen karja. Pöly on herkkää, ja aina kun on sähkölaitteita, jos on hiiriä ja rottia, jotka jyrsivät sähköjohtoja, tämmöinenkin saattaa paloja aiheuttaa.

Muutos raskaimman kautta – enää huomauttelusta ei vähätellä

Veija ei juuri enää muistele 37 vuoden takaisia tapahtumia. Aina välillä on kuitenkin ”hyvä verestää muistia”, jolloin hän katsoo nauhalta reilun vuoden takaisen Ylen dokumentin. Juttuseuraa aiheesta ja aiheen vierestä löytyy myös palolaitokselta, jossa hän yhä säännöllisesti vierailee.

– Yksi sen yön palomiehistä on vielä töissä, muut eläkkeellä. Vaikka miehet ovat siellä vaihtuneet, on siellä vielä paljon tuttuja vuosikymmenten takaa. Osa on aloittanut sopimuspalokunnan poikaosastossa jopa 10-vuotiaana.

Veija on helpottunut, että paloturvallisuusasioihin suhtaudutaan nykyään huomattavasti vakavammin kuin 40 vuotta sitten.

– Silloin jos jostain rankemmin huomautti, sitä saatettiin vähätellä. Mutta tapahtuneen jälkeen ministeriöstä asti kierrettiin tarkastamassa laitoksia, esimerkiksi naapurikunnassa Alavudella, ja siellä tulikin aikamoiset korjaukset. Toki sitten kautta koko Suomen maan. Mutta sitten kun tapahtuu, niin se on raskaimman kautta sitten.