Uinti on kuulunut kesäolympiakisojen ohjelmaan alusta alkaen. Ateenan kisoissa 1896 uintikilpailut järjestettiin merenlahdessa Pireuksen satamassa. Uimarit vietiin veneillä merelle ja laskettiin veteen, josta lähtölaukauksen kajahdettua tuli uida rantaa kohti. Pariisin kisoissa 1900 uitiin Seine-joessa, todennäköisesti myötävirtaan. Saint Louisin 1904 kisojen uintiareenana toimi tekojärvi, johon oli merkitty 110 jaardin pituinen rata. Lontoossa 1908 uitiin yleisurheilustadionin keskelle rakennetussa uima-altaassa. Erillinen uimastadion on ollut käytössä Tukholmasta 1912 lähtien. Sisähallissa uitiin ensi kerran Lontoossa 1948, mutta ulkoilmassa on senkin jälkeen kilpailtu viidesti (1952, 1960, 1984, 1992 ja 1996). Olympia-altaan pituus oli vuosina 1908–20 100 metriä, vuodesta 1924 lähtien 50 metriä. Pariisissa 1924 otettiin käyttöön myös ratoja erottavat köydet.
Yksissä kisoissa on eniten uintikultamitaleita voittanut USA:n Mark Spitz Münchenissä 1972: 4 henkilökohtaista (100 ja 200 metrin vapaa- ja perhosuinti) ja 3 viesteissä. Ateenassa 2004 Michael Phelps voitti 8 mitalia (6–0–2), mikä on yksien olympiakisojen ennätys kaikki urheilumuodot huomioiden. DDR:n Kristin Otto voitti Soulissa 1988 Phelpsin tavoin 4 henkilökohtaista ja 2 viestikultaa. Eniten henkilökohtaisia kultamitaleita on uinut Unkarin Krisztina Egerszegi (5 kpl 1988-96). USA:n Jennifer Thompson sitä vastoin voitti kaikki 8 kultamitaliaan viesteissä (1992–2000). Australian Dawn Fraser (100 m vapaauinti 1956–64) ja Egerszegi (200 m selkäuinti 1988–96) ovat ainoina voittaneet saman henkilökohtaisen matkan kolmesti peräkkäin. Otto on ainoana voittanut kultaa kolmessa eri uintimuodossa (50 ja 100 vu, 100 su, 100 pu).
Suomalaisuimareita on osallistunut kaikkiin olympiakisoihin aina Lontoosta 1908 lähtien, vaikka Arvo Aaltosen (1920) ja Antti Kasvion (1992) välillä oli 72 vuoden mitaliton aika. Ensimmäisenä finaaliin ja samalla mitaleille selviytyi Arvo Aaltonen, joka ui pronssia sekä 200 että 400 metrin rintauinnissa Antwerpenissä 1920. Seuraavan kerran olympiafinaaleissa esiintyi suomalaisia uimareita vasta 1960-luvulla. Miesten 4 x 200 metrin vapaauintiviestijoukkue sijoittui viidenneksi Roomassa 1960. Tokiossa 1964 Eila Pyrhönen ui neljänneksi 100 metrin perhosuinnissa. Tämä on yhä Suomen naisuimarien paras olympiasijoitus.
Barcelonassa 1992 Antti Kasvio voitti pronssia 200 metrin vapaauinnissa, ja Jani Sievinen sijoittui neljänneksi 200 metrin sekauinnissa. Atlantaan 1996 kumpikin lähti päälajinsa hallitsevana maailmanmestarina. Sievinen sai tyytyä 200 metrin sekauinnin hopeaan, ja Kasviolta jäi finaalipaikka saavuttamatta. Sydneyssä 2000 suomalaisuimarien paras saavutus oli Jani Sievisen 8:s sija 200 m sekauinnissa, Ateenassa 2004 Hanna-Maria Seppälän 12:s sija 100 m vapaauinnissa.
Vapaauinti
Lyhin olympiakisoissa uitu matka on 50 jaardin (1904), pisin 4000 metrin vapaauinti (1900). Vapaauintimatkoiksi vakiintuivat 100, 400 ja 1500 metriä jo Lontoossa 1908. 200 metriä tuli mukaan ohjelmaan 1968, 50 metriä Soulissa 1988. Naisten 100 metrin vapaauinti otettiin ohjelmaan Tukholmassa 1912. 400 metriä tuli ohjelmaan 1924 (1920 uitiin 300 m), 200 ja 800 metriä 1968 ja 50 metrin kisa 1988.
Miesten 4x200 metrin vapaauintiviesti on kuulunut kisaohjelmaan vuodesta 1908 saakka. Naisten 4x100 metrin viesti tuli mukaan jo 1912. Miehet saivat lyhyen viestin 1964 (pysyvästi 1984), naiset pitkän vasta 1996.
Selkäuinti
Selkäuinti oli ensi kerran olympiaohjelmassa Pariisissa 1900, jolloin matkana oli 200 metriä. Saint Louisissa 1904 uitiin 100 jaardin kilpailu, ja vuosina 1908–60 selkäuinnin kilpailumatka oli 100 metriä. 200 metriä palasi ohjelmaan 1964, ja Mexicosta 1968 lähtien on uitu sekä 100 että 200 metrin kilpailut. Naisten 100 metrin selkäuinti tuli ohjelmaan Pariisissa 1924, 200 metriä 1968.
Selkäuinti on ollut Suomen heikoin uintimuoto. Olympiatilastoista ei löydy yhtään suomalaista pistesijoitusta.
Rintauinti
Uinnin kilpailumuodoista hitain tuli olympiaohjelmaan Saint Louisissa 1904. Miesten 200 metrin rintauinti on uitu Lontoosta 1908 lähtien. Vuosina 1912 ja 1920 ohjelmassa oli myös 400 metrin rintauinti. 100 metrin kisa tuli mukaan Mexicossa 1968. Naisten 200 metrin rintauinti on uitu vuodesta 1924, 100 metrin matka 1968 lähtien.
Perhosuinti
Perhosuinti kehittyi rintauinnista 1930-luvulla. Oma olympialajinsa siitä tuli Melbournessa 1956. Aluksi ohjelmassa olivat miesten 200 ja naisten 100 metrin matkat. Mexicosta 1968 lähtien sekä miehet että naiset ovat uineet kaksi matkaa.
Sekauinti
Henkilökohtaisen sekauinnin osuudet ovat perhos-, selkä-, rinta- ja vapaauinti. 400 metrin sekauinti on ollut miesten ja naisten olympialaji vuodesta 1964 lähtien. 200 metriä on ollut ohjelmassa 1968–72 ja uudelleen vuodesta 1984. 4 x 100 metrin sekauintiviesti tuli olympialajiksi miehille ja naisille Roomaan 1960. Osuusjärjestys on selkä-, rinta-, perhos- ja vapaauinti.
Avovesiuinti
Avovesiuinti (eli maratonuinti) on Pekingissä uusi olympialaji. Kilpailumatka on sekä miehille että naisille 10 km. MM-kisoissa kilpaillaan myös 5 ja 25 km matkoilla.
Suomen mitalit uinnissa
Hopeaa: 1996 M 200 m sku Jani Sievinen Pronssia: 1920 M 200 m ru Arvo Aaltonen 1920 M 400 m ru Arvo Aaltonen 1992 M 200 m vu Antti Kasvio
Kerroshypyt olivat olympiaohjelmassa ensi kerran Saint Louisissa 1904, ponnahduslautahypyt Lontoossa 1908. Naisten kerroshypyt tulivat mukaan Tukholmassa 1912, ponnahduslautakilpailu Antwerpenissä 1920. Uimahyppyjen parikilpailut olivat ensimmäistä kertaa kisaohjelmassa Sydneyssä 2000.
Vuosina 1912–24 hypättiin ”vaihtelevien” kerroshyppyjen ohella suorien hyppyjen kilpailu, jossa suomalaisetkin olivat hyvin esillä. Toivo Aro (1912) ja Yrjö Valkama (1920) taistelivat molemmat mitaleista, mutta jäivät lopulta viidensiksi – omia miehiä suosineiden ruotsalaistuomareiden ansiosta, kuten Suomessa asia nähtiin. Suomen paras olympiasijoitus miesten vaihtelevissa kerroshypyissä on Toivo Aron kahdeksas tila 1912, ponnahduslaudalla Juha Ovaskaisen 11. sija 1984. Suomen naishyppääjien paras olympiasaavutus on myös viides sija, tuojana Greta Onnela Amsterdamin kerroshypyistä 1928. Ponnahduslaudalla paras suoritus on Tarja Liljeströmin 14. sija Mexicossa 1968. Suomalaisia naishyppääjiä on viimeksi nähty olympiakisoissa vuonna 1972.
Olympiahistorian menestyksekkäin uimahyppääjä on USA:n Greg Louganis, joka voitti Soulissa 1988 toisen peräkkäisen tuplamestaruuden, vaikka loukkaantui hengenvaarallisesti ponnahduslautakilpailun karsinnassa. Kahteen peräkkäiseen tuplaan on naisten puolella yltänyt USA:n Patricia McCormick (1952–56). Myös Kiinan Fu Mingxia voitti kaksi kultaa kummassakin naisten lajissa. Neljissä kisoissa mitaleille ovat yltäneet Italian Klaus Dibiasi (1964–76), Kiinan Xiong Ni (1988–2000) ja Venäjän Dmitri Sautin (1992–2004), joka ainoana uimahyppääjänä on voittanut 7 olympiamitalia.
Monet uimahyppyjen olympiamitalisteista ovat olleet huomattavan nuoria. Berliinissä 1936 naisten ponnahduslaudan voittanut amerikkalainen Marjorie Gestring on kesäkisojen nuorin tunnettu olympiavoittaja kaikki lajit huomioiden (13 v 8 kk 25 pv). Uimahypyt tulevat kuulumaan Pekingin kisojen seuratuimpiin kilpailuihin. Lajin olympiavoittajat ovat Kiinassa filmitähtien veroisia kuuluisuuksia. Fu Mingxia (mitalit 4–1–0) on Kiinan olympiahistorian menestynein urheilija kaikki lajit huomioiden. Pekingin kisoissa hänet voi ohittaa Guo Jingjing, joka saavutti naisten ponnahduslaudalla jo 2 hopeaa Sydneyssä ja 2 kultaa Ateenassa.
Taitouinti
Taitouinti oli ensi kerran olympiaohjelmassa Los Angelesissa vuonna 1984. Mitalilajeina olivat vuoteen 1992 saakka yksilökilpailu ja parikilpailu. Atlantassa 1996 uitiin pelkästään joukkuekilpailu, mutta parikilpailu palasi ohjelmaan Sydneyssä 2000.
Suomen ainoa edustaja olympiakisojen taitouinnissa on ollut Liisa Laurila, joka sijoittui 19:nneksi yksilökilpailussa Barcelonassa 1992.
Lajin olympiahistoria on selvästi kaksijakoinen. Vuosina 1984–96 kultamitalit voitti joko USA tai Kanada, kun taas Sydneystä 2000 lähtien kaikki voitot ovat menneet Venäjälle. Japani on saavuttanut himmeämpiä mitaleita kaikissa kisoissa. Miya Tachibana ja Miho Takeda ovat ainoina taitouimareina voittaneet mitaleita kolmissa kisoissa (0–4–1 vuosina 1996–2004).
Vesipallo
Vesipallo (Photo: Getty Images)
Vesipalloa pelattiin olympiakisoissa ensi kerran jo Pariisissa 1900. Naisten vesipallo tuli mukaan ohjelmaan vasta sata vuotta myöhemmin Sydneyssä. Suomi ei ole koskaan osallistunut olympiaturnauksiin, ei edes kotikisoissa 1952.
Unkari on olympiakisojen vesipallon johtava valta. Se voitti mitalin 12 peräkkäisissä kisoissa vuosina 1928–80 ja palasi huipulle ottamalla miesten kultamitalin sekä 2000 että 2004. Eniten vesipallomitaleita voittanut pelaaja on Unkarin Dezsö Gyarmati (3–1–1 vuosina 1948–64).
Vesipalloaltaassa ja sen reunalla on nähty usein dramatiikkaa. Unkarin ja Neuvostoliiton ottelu päättyi veriseen tappeluun Melbournessa 1956 Unkarin kansannousun jälkimainingeissa. Palloilun suurvaltoihin kuuluvan Jugoslavian hajoaminen näkyi myös vesipallossa. Kroatia voitti hopeaa 1996, ja saman tekivät viimeisinä yhtä pitäneet Serbia ja Montenegro Ateenassa 2004.
Naisten ensimmäisessä olympiafinaalissa 2000 Australia löi USA:n. Ateenassa 2004 emäntäjoukkue Kreikka sitä vastoin hävisi Italialle.
