Japani 2014. Käsikirjoitus ja ohjaus: Hayao Miyazaki. Animaattori: Kitaro Kosaka. Leikkaus: Takeshi Seyama. Musiikki: Joe Hisaishi. Ääninä: Hideaki Anno, Miori Takimoto, Hidetoshi Nishijima, Masashiko Nishimura, Stephen Alpert. Suomenkielinen ääniohjaus: Pekka Lehtosaari. Ääninä: Toivo Aaron Kallio, Myy Lohi, Tuukka Leppänen, Santeri Kinnunen, Jukka Voutilainen. Kesto: 126 min.
Ei tarvitse edes olla suuri animén ystävä odottaakseen monesti palkitun mestarin Hayao Miyazakin teoksia tapauksina. Muiden muassa sellaiset taidonnäytteet kuin Porco Rosso (1992), Henkien kätkemä (2001) ja Liikkuva linna (2004) ovat luoneet japanilaisohjaajan kansainvälisen maineen omaperäisenä visionäärinä.
73-vuotias Miyazaki on ilmoittanut julkisesti, että Studio Ghiblin tuottama Tuuli nousee on hänen viimeinen elokuvansa. Siksi odotukset ovat tavallistakin korkeammalla. Yli kaksituntinen animaatio onkin kaunis ja näyttävä epookki – silti se ei valitettavasti yllä ohjaajan aiempien töiden tasolle. Omaperäisyyden sijaan tarjoillaan nyt melkoisen traditionaalista kuvaa, sekä visuaalisesti että sisällöllisesti.
Elokuvan Jiro Horikoshi on todelliseen henkilöön perustuva Miyazakin luoma hahmo, joka suunnitteli aikanaan maailman parhaan hävittäjäkoneen nimeltä Zero. Elokuvan otsikon innoittajan Paul Valeryn runo kehottaa: ”Tuuli nousee, uskalla elää.” Tätä kehotusta haluaa seurata Jiro (suomalaisäänenä Toivo Aaron Kallio), joka on lapsesta asti unelmoinut lentämisestä ja upeiden lentokoneiden suunnittelusta. Likinäköisenä hän ei pääse lentokouluun, mutta saa työpaikan japanilaisen konefirman lentokoneosastolta vuonna 1927. Nuorukaisen taidot huomataan, ja hänestä tulee yksi maailman arvostetuimmista lentokonesuunnittelijoista.
Jiron henkilökohtaista tarinaa värittävät todelliset historialliset tapahtumat, kuten Kanton suuri maanjäristys vuonna 1923, 1930-luvun lama, tuberkuloosi-epidemia ja Japanin syökseminen sotaan. Jiro rakastuu Nahokoon (äänenä Myy Lohi), solmii pitkän ystävyyssuhteen kollegansa Honjon (Tuukka Leppänen) kanssa ja innovoi samalla ilmailualan suoraan tulevaisuuteen.
Kaikki on oikein sievää ja värikästä, rakkaus roihuaa. Päähenkilön unelmat kyllä kantavat kuin virtaviivaisen lentokoneen siivet, mutta kerronta yskii. Suuret tunteet eivät välity katsomoon asti. Yksi syy on elokuvan lievä ylipituus ja toinen tarinan ultrakonservatiivisuus, joka ei ole ollut tyypillistä Miyazakille. Esimerkiksi romanssi, jossa säyseä tyttö uhrautuu henkensä kaupalla vain palvellakseen pojan unelmia, esitetään ikään kuin ideaalina.
Tärkeässä osassa ovat tietenkin äänet. Elokuvan englanninkielisessä versiossa ääniroolit on annettu huippuammattilaisille Joseph Gordon-Levittistä Emily Bluntiin ja Stanley Tucciin. Ohjaaja Pekka Lehtosaaren sinänsä raikas ajatus on käyttää suomenkielisissä pääosissa pitkälti amatöörejä. Harmi kyllä lopputulos on vivahteettomuudessaan jähmeä.
Suomen ensi-iltaan saapuvat sekä alkuperäinen että suomenkielinen ääniversio. Mainitut puutteet eivät estäne Miyazakin tosifaneja nauttimasta haikeasta jäähyväisteoksesta.