USA, 2004. Ohjaus: Wolfgang Petersen. Käsikirjoitus: David Benioff Homeroksen Iliakseen pohjautuen. Kuvaus: Roger Pratt. Leikkaus: Peter Honess. Tuotanto: Wolfgang Petersen, Diana Rathbun, Colin Wilson. Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox. Kesto: 163 min.
Maailmassa on aina sodittu - mutta sodan syyt ovat vuosien saatossa muuttuneet aina vain suuremmiksi ja hämärämmiksi. Kunnian, vallan ja ahneuden puolesta soditaan vieläkin, mutta pelkän rakkauden takia ei sentään tuhota valtioita. Antiikin Kreikan legendaaristen rakastavaisten, Troijan prinssi Parisin ja Spartan kuningatar Helenan intohimo kukisti yhden uljaan kulttuurin.Tässä kunniaa koettelevassa tilanteessa Troijan ainoa toivo on elossaolevista sotureista suurin, Akhilleus, joka on asuttanut Brad Pittin vähäpukeisen ja tiukaksi trimmatun vartalon.
Muinaiset sodat ovat Hollywood-studioiden mielestä joka tapauksessa miljoonien, jopa satojen miljoonien dollarien arvoinen investointi. Sotaa käydään Troijassa konkreettisesti maan tasalla kilvet ja miekat heiluen. Brad Pitt ei ratsasta, hän käy sotaansa sandaalein ja miekoin. Kaikilla näyttelijöillä on muutaman ilmeen varasto, mikä on kaiketi ollut harkittu ratkaisu kuvaamaan muinaisaikojen eleettömyyttä ja tunteiden hallintaa.
Komeat joukkokohtaukset ja taistelut on kuvattu suurenmoisesti mutta ei sittenkään seisahduttavasti. Hienoimmin joukkoja ja liikettä on mielestäni kuvannut Leni Riefenstahl, jonka visioiden voittanutta ei ole vieläkään tullut vastaan - hänen elokuviensa sisältö onkin sitten aivan toinen juttunsa. Samankaltaista hurmioitunutta ja majesteetillista kameraa kuin Riefenstahl ovat onnistuneesti käyttäneet mm. Scorsese ja Bertolucci. Viimeisimmällä tekniikalla ja suurella rahalla ei välttämättä saada aikaan unohtumattomia visioita, jos tunnelataus ja näkemys puuttuvat.
Tavallaan on hiliittömän ylipitkä: sotimisen syyt ja seuraukset, juonittelut ja julmuudet muuttuvat kolmen tunnin aikana puuduttaviksi.Toisaalta elokuvassa vilisee herooisia tyyppejä ja kaikensortin sotureita ja hallitsijoita niin paljon, ettei heistä tahdo saada minkäänlaista otetta. Klassiset historialliset eepokset ovat ikuisia, mutta niiden pohjalta tehtyjen filmatisointien skaala on ollut varsin kirjava, myös laadullisesti. tuskin jää elokuvahistoriaan. Sille, jolle Antiikin Kreikan myytit eivät ole tuttuja, saa lopussa nähdä, mistä juontaa juurensa termi Akilleen kantapää.