Tiedätkö, miksei toista ihmistä päin saa aivastaa? Syy löytyy suomalaisesta mytologiasta

Koputatko kolmesti? Kosketko punaista? Jos aivastat, pärskäisetkö päin? Et – mutta onko kyse pelkistä flunssatartuntojen ehkäisystä?

– Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisissä oli kaksi henkeä, joista toinen oli liikkuvaista laatua. Se saattoi kuoleman jälkeen jäädä tutuille kotisijoilleen kummittelemaan, mutta se saattoi myös lähteä karkuteille jo ihmisen eläessä. Tietäjät pystyivät hallitsemaan näitä retkiä, mutta hengen karkumatka saattoi jättää tavallisen ihmisen pulaan, kirjailija Paula Havaste kuvailee. 

– Henki kulki erityisesti suun kautta, ja koska aivastus on niin raju ja arvaamaton, aivastamista pidettiin erityisen vaarallisena. Käsi suun eteen siis – eikä vain siksi, ettei tauti leviäisi, vaan siksi, että hengen karkureitti teljettiin. 

Havasteen uusi teos sijoittuu 1100-luvulle. Siitä on pitkä aika. Mistä tietoa saa? 

– Tämä onkin hyvä kysymys. Suomen maaperä on siitä kauhean haastava, että se on niin hapan. Pergamenttikäärö Egyptistä? Unohda koko juttu, Suomessa se on viikossa hävinnyt luonnosta. Kaikki, mikä putoaa maahan, lahoaa. Ruostuu olemattomiin. Jotakin kiveä löytyy, kivisijoja, ja jos oikein hyvä tuuri käy, joku luu on saattanut palaa sellaiseksi, että se ei olekaan vielä hapertunut olemattomiin. Emme voi löytää hienoja esineitä kovin muinaisilta ajoilta. Joitain koruja on saattanut löytyä, joitakin ihan pieniä palasia kangasta, Havaste kuvaa.

Paljon tietoa löytyy kansanperinteestä, joka ei muutu. 

– Sinäkin osaat leppäkertturunon, joka on ollut olemassa satoja, satoja vuosia. Se on sellainen, joka kantaa. Jos rupeat tutkimaan, mitä siinä oikeastaan kerrotaan, rupeat löytämään isompia kysymyksiä siitä, mitä elämä oli. 

Lennä, lennä, leppäkerttu

ison kiven juureen.

Siellä isäs, äitis keittää

sulle hyvää puuroo.

 ---

Lennä, lennä, leppäkerttu

ison kiven juureen.

Siell on isäs. Äitis keittää

sulle hyvää puuroo.

Lyhinkin runo pitää sisällään paljon merkityksiä.

Leppäkertturunosta on olemassa kymmeniä ja taas kymmeniä erilaisia versioita. 

– Pienikin poikkeama voi merkitä paljon. Kenen tehtävä lorussa on keittää puuroa – isän ja äidinkö yhdessä? Vai onko se vain äidin työtä?

Kuka nykyisin enää loitsii? 

Muinaisessa Suomessa loitsut ja taiat olivat tärkeitä. Kotiin ja karjaan liittyvät loitsut olivat naisten valta-aluetta. 

– Karja on ollut selviämisen ykkösväline. Jos sinulla on lehmä, saat pidettyä melkoisen määrän lapsia elossa, koska lehmä lypsää pitkälle talveen ja jos sen on saanut tiineeksi, keväällä rasvaista maitoa saa jälleen. Kaikkia taikoja, jotka liittyvät karjaan ja karjan suojaamiseen, on valtavan paljon. 

Naisten alaa olivat myös terveyteen, parantamiseen ja kodin suojaamiseen liittyvät loitsut. 

– Loitsut, samalla tavalla kuin lorut, ovat sellaista, jotka kestävät aikaa. Ne ovat vahvoja ja ladattuja, sanamuoto on tärkeä. Sen takia ne pysyvät vuosisadasta toiseen. Vaikka siinä leppäkerttulorussa et voi muuttaa mitään, koska rytmi ja toisteisuus katoavat. Sen avulla runot ja loitsut säilyvät: ne on puristettu tiettyyn muotoon niin vahvasti. Tämä pätee myös taikoihin ja loitsuihin. 

Mutta eivätkö loitsut ole jääneet menneeseen aikaan? Kuka nyt nykyisin enää loitsii? 

Kun tapaat toisen ihmisen, sanot hänelle ”hyvää huomenta” tai ”päivää”. Tämäkin on loitsu. 

– Oma lempitervehdykseni on ”terve”, se on älyttömän hieno. Kauhean monet käyttävät sitä, eikä kukaan ajattele, mihin se liittyy. Sehän on hienoin toivotus, jota voi toivottaa muinaisessa kulttuurissa toiselle: terveyttä. Se kestää paljon pidempään kuin yksi ”hyvää huomenta”. Huomenkin on ihan jees, mutta terve on mahtava. 

Paula Havasteen uusin teos Tuulen vihat ilmestyy 10.8.