Muinaisessa Suomessa loitsut ja taiat olivat tärkeitä. – Loitsut, samalla tavalla kuin lorut, ovat sellaista, jotka kestävät aikaa. Ne ovat vahvoja ja ladattuja, sanamuoto on tärkeä. Sen takia ne pysyvät vuosisadasta toiseen, kirjailija Paula Havaste kuvaa.
Koputatko kolmesti? Kosketko punaista? Jos aivastat, pärskäisetkö päin? Et – mutta onko kyse pelkistä flunssatartuntojen ehkäisystä?
– Muinaiset suomalaiset uskoivat, että ihmisissä oli kaksi henkeä, joista toinen oli liikkuvaista laatua. Se saattoi kuoleman jälkeen jäädä tutuille kotisijoilleen kummittelemaan, mutta se saattoi myös lähteä karkuteille jo ihmisen eläessä. Tietäjät pystyivät hallitsemaan näitä retkiä, mutta hengen karkumatka saattoi jättää tavallisen ihmisen pulaan, kirjailija Paula Havaste kuvailee.
– Henki kulki erityisesti suun kautta, ja koska aivastus on niin raju ja arvaamaton, aivastamista pidettiin erityisen vaarallisena. Käsi suun eteen siis – eikä vain siksi, ettei tauti leviäisi, vaan siksi, että hengen karkureitti teljettiin.
Havasteen uusi teos sijoittuu 1100-luvulle. Siitä on pitkä aika. Mistä tietoa saa?
– Tämä onkin hyvä kysymys. Suomen maaperä on siitä kauhean haastava, että se on niin hapan. Pergamenttikäärö Egyptistä? Unohda koko juttu, Suomessa se on viikossa hävinnyt luonnosta. Kaikki, mikä putoaa maahan, lahoaa. Ruostuu olemattomiin. Jotakin kiveä löytyy, kivisijoja, ja jos oikein hyvä tuuri käy, joku luu on saattanut palaa sellaiseksi, että se ei olekaan vielä hapertunut olemattomiin. Emme voi löytää hienoja esineitä kovin muinaisilta ajoilta. Joitain koruja on saattanut löytyä, joitakin ihan pieniä palasia kangasta, Havaste kuvaa.
