Tarinoita Kari Kuuvan menestyskappaleiden takaa

Tango Pelargonia

Pelargoniaa ei olisi, ellei Jussi Raittinen olisi innostunut erään rokkisession päätteeksi soittamaan minulle Suomitangon herkullisimpia paloja. Olimme nuoria rokkimiehiä ja nauroimme vedet silmissä, kun Veikko Tuomi, Henry Theel ja Olavi Virta lauloivat sydän vereslihalla lemmen suunnattomista tuskista, kaikesta sellaisesta mikä sinänsä saattoi olla jollekin totisinta totta, mutta kuulosti meidän korvissamme hirmuisen banaalilta ja samalla hillittömän hauskalta.

Ja niin päätin pistää vielä paremmaksi, otin kitaran kainalooni ja pyysin Jussilta kynää sekä paperia. Siinä sitten syntyi puolessa tunnissa laulu, joka tuli muuttamaan loppuelämäni perinpohjaisesti. Oli alkutalvi vuonna 1964.

– Suomen kansan makua ei saa pilkata, sanoi Toivo Kärki kuultuaan lauluni demonauhalta.

– Posketon juttu, sanoi Jaakko Salo kilpailevassa levy-yhtiössä, – tämä tehdään levylle!

Pelargoniasta ei ehkä olisi tullut niin suurta hittiä ja ikivihreää, ellei Rauno Lehtinen olisi ollut studiolla. Hänen oli määrä soittaa kappaleeseen viulusoolo.

Itse olin ajatellut, että laulan lauluni vahvasti karrikoiden ja yliampuen, niinpä olin myös tuuminut että Rane soittaisi viuluosuutensa katusoittajamaisen falskisti. Rane oli kuitenkin toista mieltä. Minun pitäisi laulaa niin kauniisti ja hempeästi kuin vain osaan, ja hän soittaisi soolonsa puhtaasti sekä tyylikkäästi.

Teimme kuten Rane oli ehdottanut, ja siksi minulta vielä tänäkin päivänä kysytään, oliko se Tango Pelargonia parodia vaiko ei?

Tähän vastaan tietenkin, että ei ollut parodia, sillä Suomen kansan makuahan ei saa pilkata.

Daa-da daa-da

Tein Frederikille useitakin kappaleita, ja oli luontevaa, että hän pyysi minulta laulua myös Syksyn Sävel -72 kilpailuun. Olin jollakin keikkamatkallani tehnyt keikkamuusikon arkea kuvaavan rokahtavan rallin Daa-da daa-da. Tarjosin sitä Reetulle, joka siihen voimaperäisesti ihastui.

Kun hän meni ehdottamaan laulun levyttämistä tuotantopäällikölleen Toivo Kärjelle, tämä torjui biisin jyrkästi. "Hiki pintaan täytyy saada" oli hänen mielestään vastenmielinen ilmaisu, ja laulu oli hänen mukaansa muutenkin epäkaupallinen.

Frederik oli masentunut, mutta sitä iloisempi oli Sammy Babitzin marssiessamme joitakin päiviä myöhemmin Daadan kanssa EMI:n tuotantopäällikön Raimo Henriksonin puheille. Laulu levytettiin jo samana päivänä niiden muusikkojen kanssa, joita Finvoxin studioilta satuin löytämään.

Syksyn Sävelen sisäänjättöaika oli menemässä umpeen seuraavana päivänä, joten kiirettä piti.

Sattumalta The Boys -yhtye oli studiolla lopettelemassa omaa sessiotaan, ja kun olin kirjoittanut pojille sointumerkit, tanakka pohja syntyi aivan kuin leikiten. Myös Nacke Johansson sattui olemaan talossa puhallinryhmineen, ja puhuin hänet ympäri sovittamaan kappaleeseeni lentävät torvistemmat.

Iltayöstä äänitimme lauluosuudet käytyämme hakemassa läheisestä ravintola Ukko-munkista hieman vahvistusta. Sammy lauloi mielettömällä fiilingillä, ja minä karjuin kuorostemmat everybody-huutoineen. Loppu onkin sitten historiaa, iloa ja lopulta suurta surua niin kuin historia usein tuppaa olemaan.

Jos jotain yrittää (Harva meistä on rautaa)

Nuori Frederik tuli eräänä päivänä vuonna 1970 kotiini Haukilahteen kuvainnollisesti ruoska kädessä ja piiskasi minut tekemään itselleen kaikkien myöhempien macholevytystensä kantaisän.

Italo-tyyppinen Harva meistä on rautaa syntyi tuon piiskauksen tuloksena, ja paitsi että siitä tuli ikivihreä, siitä tuli myös Reetun tavaramerkki ja tie machomies-maineeseen.

Lärvätsalo go go

Iso hittini Lärvätsalo go go ilmestyi keväällä 1966. Idean lauluuni sain eräänä aamuna keikkarundilla hotellissamme Rovaniemellä.

Go Go oli päivän muoti-ilmaisuja vähän joka asialle ja tuotteelle. Kun rumpalini Vesa Enne toi minulle päivän lehden ja näytti siitä mainoksen, jossa eräs pankki tarjosi nuorille "Go Go luottoa", otin naurukohtauksen jälkeen muistiinpanovehkeet esille, ja teksti syntyi lennossa. Aluksi nimenä oli Säynätsalo go go, koska olimme äskettäin olleet kyseisessä paikassa keikalla, mutta se vääntyi myyttiseksi Lärvätsaloksi laulun työstämisen myötä.

Rupsahda rauhassa rakkaani mun

Joskus vuonna 1988 syksyllä katselin televisiota silloisen vaimoni kanssa. En muista johtuiko katsomastamme ohjelmasta vai mistä, että hän katsoi minua silmiin ja kysyi: "Kari, rakastatko sinä minua vielä sittenkin, kun olen vanha ja ryppyinen?" Vastasin tähän spontaanisti: "Totta kai rakastan, rupsahda rauhassa rakkaani…"

Hetken kuluttua aloin maistella noita sanoja ja taisin huudahtaa: "Siinä se on!" Olin miettinyt aiemmin pääni puhki mahdollista hitti-ideaa itselleni. Nyt kiiruhdin työhuoneeseeni, ja kun palasin sieltä, minulla oli valmis demo kädessäni vaimolleni esitettäväksi: Rupsahda rauhassa rakkaani mun.

Hän ei siitä erityisemmin pitänyt, mutta kun laulun seuraavana vuonna levytin, siitä tuli radiosoittojen ansiosta tosi suosittu – taitaa olla nykyään yksi niistä ikivihreistäni.