Tällaista tarinaa ei ole toista! Kekkonen auttoi poikaa löytämään sotavanki-isänsä

Vihan ja rakkauden päivät on kirja poikkeuksellisista ihmiskohtaloista aikana, jolloin valo sivistyneestä Euroopasta sammui. Se on tarina ihmisyyden voitosta julmuuden keskellä ja kertomus isän ja pojan uskomattomasta tapaamisesta yli 30 vuotta sodan jälkeen.

– Se kertoo ennen muuta isästäni, joka oli Neuvostoliiton kansalainen ja osallistui jatkosotaan Viipurin-lohkolla neuvostoarmeijan 123. divisioonassa ja jäi sotavangiksi lähellä Summaa. Eri vanki- ja kurileirien jälkeen hän päätyi Pohjanmaalle äitini kotitaloon ja äitini rakastui tähän sotavankiin. Vankien kanssa seurustelu oli tuolloin asetuksella kielletty.

– Isä palautettiin sodan päätyttyä Neuvostoliittoon. Äiti ei tiennyt raskaudestaan eikä isä siis tiennyt olemassaolostani, kertaa Myllymäki.

– Kirja kertoo äitini yksinäisyydestä ja tuskasta sodanjälkeisellä Pohjanmaalla, jossa IKL-perinne oli edelleen vahvaa. Se kertoo äitini ja minun selviytymistarinan, se kertoo suvaitsevaisuudesta ja rakkaudesta. Tämänkin päivän Suomessa sellaiselle on tilausta. Ei tarvitse kuin lukea tästä tapauksesta, jossa Oulun pizzeriatappajaa ylistettiin Facebookissa. Suvaitsevaisuuden ja rakkauden teema on aina ajankohtainen.

Faktaa ja fiktiota

Kirja perustuu omakohtaisiin kokemuksiin, mutta sekaan on sekoitettu myös fiktiota.

– Kirjassa on lopulta aika paljonkin fiktiota. Aikanaan oli tarkoitus kirjoittaa faktoihin perustuva historiallinen teos nimenomaan isäni sotatiestä. En saanut silloin tarpeeksi tietoa idän ja Siperian tapahtumista, joten luovuin ajatuksesta. Tietoa ei ole tarpeeksi vieläkään, vaikka arkistot ovat osittain auenneet.

– Päätin siis kirjoittaa romaanin, jos pystyn. Tiedemiehelle tämä oli suuri haaste, mutta kiehtova sellainen. Sisäinen pakko minua ajoi. Kirja piti saada valmiiksi, jotta saisin selvyyden omasta identiteetistäni.

Vihan ja rakkauden päivät näyttää kiinnostavan ihmisiä. Monilla eri paikkakunnilla Pohjanmaalla kirja on kirjastojen lainaustilastojen kärjessä.

Isän löytäminen ainutkertaista

Myllymäen isän löytyminen elossa Siperiasta 70-luvulla oli ainutkertainen tapahtuma.

– Etsimisprosessi oli mieletön, sitä ei voi nykyisin käsittää.

– Olin maallikkouskovainen ja näin vuoden 1975 toukokuussa kolme peräkkäistä unta, jotka vakuuttivat, että isä elää ja että minun täytyy etsiä hänet.

– Minulla oli suhteita sikäli, että käännyin silloisen presidentin kansliapäällikön Kauko Sipposen, entisen opettajani, puoleen ja hän auttoi. Punainen ristikin auttoi, mutta kovin pitkälle ei näillä eväillä päästy.

– Kohtalo kuitenkin antoi päivän 21.4.1977, jolloin pääsin tapaamaan presidentti Urho Kekkosta henkilökohtaisesti. Tein väitöskirjaa suomalaisesta tulopolitiikasta ja Kekkonen oli suorastaan pyytänyt minut luokseen, koska hän itse oli runnonut niin sanotun UKK-sopimuksen läpi 1970-luvun alussa.

– Olin tehnyt yhden A4:n presidentille isäni tapauksesta. Paperin lopussa kysyin, voisiko hän auttaa. Presidentti luki kirjeen hiljaa, katsoi merelle, alkoi itkeä ja sanoi yhden sanan: autan. Hän otti siitä paikasta puhelun Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanoville.

– Jostain syystä Stepanov, Suomen-syöjäksikin kutsuttu kovan politiikan mies, halusi auttaa. Hänellä oli ilmeisesti sellaisia vaikutuskanavia, joissa tavallinen hallinto ohitettiin kokonaan. Stepanovin avulla isän löytyminen ei kestänyt kauaa ja tapasimme pian Helsingin rautatieasemalla.

– Tapasin Stepanovin toisen kerran vuonna 2003 Tampereen yliopiston seminaarissa. Hän muisti isäni tapauksen edelleen, vaikka siitä oli kulunut 25 vuotta. Se oli aika uskomatonta, miten se kosketti häntäkin niin syvältä.

Vastaavanlaisia tapauksia ei ole

Myllymäen korviin ei ole kantautunut vastaavankaltaisia tapauksia.

– Tiedän tapauksia, joissa vankien lapset ovat löytäneet isän haudan tai sukulaisia. En tunne yhtään, joka olisi löytänyt isänsä elävänä.

– Minulla oli suuri onni elää isäni kanssa 30 vuotta. Ainutkertainen tapahtuma. Tämä on niin vaikea alue, että esimerkiksi nyt kun kirjoitan uutta kirjaa, löysin venäläisestä dokumentista yhden kirjeen, jonka vaasalainen nainen on kirjoittanut. Naisella oli neuvostosotavangin kanssa lapsi. Tunnen tämän pojan ja ilmoitin löytäneeni hänen isänsä, mutta hän ei ole edes vastannut. Hän ei halua enää tutkia asiaa, vaikka isänsä olisi helppo selvittää.

– Koko tapaus on tietysti ainutkertainen minulle ihmisenä, mutta myös yleisemmin. Isäni on ainut kurisotavanki, joka on palannut Kerimäen Riitasensuolle. Se oli hänelle niin kova paikka, että vaikka hän kävi Suomessa tuhkatiheään, niin hän palasi vasta vuonna 1999 suolle kauhean taivuttelun jälkeen. Silloinkin hän palasi vain ja ainoastaan siksi, että tapasi siellä Raskin vanhan emännän, joka oli auttanut häntä suuresti kurileirillä, jossa olosuhteet olivat todella julmat.

Studio55.fi/Pekka Torvinen

Kuvat Lehtikuva