Suomalaistaiteilija asui 1950-luvulla Los Angelesissa: Kohtasin James Deanin

Taiteilija ja näyttelijä Helen Elde, 74, on matkustellut paljon. Ensimmäistä kertaa hän reissasi yksin 1950-luvulla: koulu ei sujunut, joten Elde lähti siskonsa luokse Los Angelesiin.

Mieleenpainuvia kokemuksia matkoilta on kertynyt useita, kuten Elde omin sanoin kertoo.

"Tuo on James Dean"

"Uneksin filmitähden urasta. Vaikka vaeltelin Sunset Bulevardilla, minkä lähellä asuimme, ei minua löydetty filmiin, valitettavasti."

15-vuotiaana Elde oli onneton. Koulunkäynti ei sujunut. Isä ja sisko päättivät, että hän lähtisi au pairiksi Los Angelesissa asuvan siskon luokse.

– Silloin ensimmäistä kertaa matkustin yksin, laivalla Bostoniin. Vuosi oli 1955. Laivalla oli kuusi matkustajaa. Se oli sellainen laiva, että sai kulkea vapaasti ympäriinsä, Elde kertoo.

Matka kesti kaksi viikkoa. Määränpäässä odotti ensimmäinen elämys.

– Kun tulin Bostoniin, sain kokea ensimmäisen live-esityksen. Merimiehet ottivat minut mukaansa rantakapakkaan ja siellä oli täti, joka lauloi. Hän oli aika runsaspovinen. Hänellä oli tasselit rintojen kärjissä, ja hän osasi pyörittää niitä vinhasti, kumpaankin suuntaan. Tämä oli teatterielämykseni numero yksi.

1950-luvun Los Angelesia Elde kuvaa omalla tavallaan takapajuiseksi ja tiukaksi paikaksi.

– Kesäkuussa sain itselleni sellaisen poikaystävän, köyhän arkkitehtipiirtäjän, joka ajelutti minua ympäriinsä autonrämällään, Elde muistelee.

– Näin JamesDeanin kaksi viikkoa ennen kuin hän kuoli. Olimme autonäyttelyssä. Siellä oli koroke jolla oli joku upea 1950-luvun auto. Mies esitteli miehelle sitä autoa takkutukkaiselle nuorelle miehelle. Hänellä oli pullonpohjalasit. Ja valtava väkijoukko oli alapuolella töllöttämässä. Poikakaverini sanoi: "tuo on James Dean". Vastasin: "kuka se on?".

Poikaystävä vei tietämättömän daaminsa heti elokuviin. Siellä Elde sai tutustua Deanin näyttelemistyyliin.

– En katsonut näyttelyssä (Deania) niin tarkkaan, ihmettelin vain väkijoukkoa. Eikö niillä ollut muuta tekemistä, kuin tuijottaa mitättömän näköistä nuorta miestä? Mutta eihän hän ollut mitättömän näköinen filmeissä. Hän näytteli ihan uudella tavalla. Sitä ei voi kuvitellakaan, kuinka uutta se silloin oli. Kaksi ensimmäistä filmiä hän sai näytellä sellaisen ohjaajan kanssa, joka ymmärsi häntä ja hän sai tehdä, mitä lystää, improvisoida kameran edessä. Loistavaa.

Tuota haluan tehdä!

Suomeen palaaminen Los Angelesissa vietetyn ajan jälkeen oli ankeaa. Nuori Elde saapui Hankoon keskellä vuoden 1956 yleislakkoa.

– Oli helmikuu ja hirveä pakkanen. Hangossa oli tehty laivoille railo, joita pitkin monta laivaa kulki satamaan. Isä oli vastassa. Ja tämä oli ankea paikka. En tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Kukaan ei tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, Elde sanoo.

Hän kuitenkin löysi elämälleen uuden suunnan, kun koulutoveri vei hänet Lilla Teaterniin katsomaan revyytä.

– Ajattelin, että vitsi, tuohan on hauskaa, tuota haluan tehdä! Ajat olivat sikäli helpommat silloin, että sodan jälkeen kaikki oli vähän hajallaan. Ihmisillä ei ylipäätään ollut rahaa tai vaatteita. Se ei ollut tällainen mieletön tavaroiden aika.

Oregon on lähellä suomalaisia

Myös nuoruutensa jälkeen Elde on matkustanut paljon yksin. Budjetit ovat olleet pieniä. Suosikkimaa on ollut jo vuosien ajan Kreikka.

– Suomalaiset tulevat hyvin toimeen kreikkalaisten kanssa. Se on se karu, yksinkertainen elämä, mikä siellä on. Olen käynyt myös Italiassa maalaamassa, Sardiniassa, Sisiliassa, Caprilla, Riminillä, hän listaa.

– Toinen paikka, joka vastaa Kreikan tapaa elää, on Oregon, missä siskoni asuu rannikolla. Se on aivan lumoavaa aluetta. Ihmiset ajattelevat Amerikkaa aina sellaisena, että on isot kaupungit, Disneylandit ja Teksas. Tuolla on ihan toista. Siellä on karhuja ja kaikenlaista.

Oregonin rannikolle North Bendiin pääsee hyvin pienellä lentokoneella, joka lentää tyrskyjen yläpuolella.

– Se on ihana paikka matkustaa, mutta se on villi paikka. Ainoa tie, joka menee rannikkoa pitkin, on 101. Joka talvi siellä sattuu havereita, Elde kuvaa.

– Oregon on lähellä meitä suomalaisia siinä mielessä, että luonto on hyvin villiä, paljon farmareita, pieniä kyliä. Ne kutsuvat niitä kaupungeiksi, mutta ne ovat kuin Mäntsälöitä. Koko se rannikko on täynnä gallerioita ja taiteilijoita. Se on ystävällinen valtio.

Matkoillaan useissa maissa Elde on havainnut saman ilmiön: kun matkustaa yksin, ihmiset tulevat luokse.

– Jos on kaverin tai miehen kanssa, se sulkee muut ulkopuolelle. Ihmiset eivät silloin niin helposti ota kontaktia, Elde sanoo.

Keskustelukumppaneita on helppo kalastella katsekontaktin avulla. Suomalaisille silmiin katsominen on kuitenkin hankalampaa.

– Se on yksi asia, jota siskoni joutuu aina selittämään amerikkalaisille: onko tuo vihainen, ei, suomalaiset ovat vähän ujoja. Jos kulkee missä tahansa, katsekontakti on ihan luonnollinen asia. Isot kaupungit ovat aina vaarallisia ja joka paikassa on kaikennäköistä, pitää olla tarkkana. Tavalliset ihmiset kuitenkin jotenkin erottuvat sieltä, ne vanhat tädit, sedät ja opiskelijat.

Vaikka suurkaupungeissa sattuu ja tapahtuu, kaikki kohtaamiset eivät aina ole sitä, mitä luulisi

– Tulin lentokoneella taas ihan rahattomana keskilännestä New Yorkiin. Raahasin kapsäkkiäni, se oli ennen näiden pyörällisten aikaa. Tunsin, että kapsäkki irtoaa kädestäni. Nappasin siitä kiinni. Siinä oli vanha pappa, joka sanoi "älä huolehdi, en aio juosta pakoon laukkusi kanssa, haluan vain auttaa sinua kantamaan sen".

"Haluan olla juuri tässä ja nyt"

Matkustelua, nuoruus Yhdysvalloissa, James Dean. Elden elämä kuulostaa jännittävältä unelmalta. Onko se sitä?

– Muistuu mieleen, mitä eräs orkesterinjohtaja sanoi, kun kysyttiin unelmista. Hän sanoi, että unelmat kuuluvat nuoruuteen, sen jälkeen ruvetaan tekemään duunia. Kyllä varmasti uneksin kaikesta tästä, mitä olen saanut tehdä. Mutta sitten, kun sitä saa tehdä, se muuttuu työksi. Siinä voi nauttia siitä, mutta pitää keskittyä tekemiseen, Elde toteaa.

– Unelmointi on itsensä ottamista pois siitä tilanteesta, missä on juuri nyt. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä kiihkeämmin haluan olla juuri tässä ja nyt.

Kursivoitu teksti on Helen Elden kirjoittamaa.

Helen Elden töitä esillä Helsingin Galleria Saimassa 2.2.2014 asti.

Lue myös:

Leonardo DiCaprion tavannut suomalaisnäyttelijä: Älyttömän taitava kaveri

Maria Aarnio, maria.aarnio(at)mtv.fi