Suomalaiset – ollaan vaan pää pystyssä itsemme kokoisia

Ei riitä, että räntää vihmoo vaakasuoraan ja routa kourii Suomen kivisiä saloja yhä syvemmältä. Kaikki tuntuu nyt kääntyvän katajaista kansaa vastaan. Kukaan ei tunnu ymmärtävän pienen maan suuruutta. Ei, vaikka pieneen maahan on siunaantunut aika liuta toinen toistaan taitavampia suuria johtajia.

YK:n turvaneuvostossa paras menetti paikan kiperissä äänestyksissä, vaikka tarjosi karkkipussit ja kaikki. Tappio on mahdottoman vakava ja se pitää pöyhiä pohjamutia myöten, vaikka tietysti jo tiedetään, että vika oli muiden. Mehän emme rettelöi missään kabineteissa. Puolustamme vain perustellusti omia etujamme. Se, että ne muut niin tekevät, on sitten taas ihan perusteetonta.

New Yorkissa siis romahdettiin täydellisesti eikä Brysselissä suju yhtään paremmin. Euroopan unionin lehmänkauppakarusellissa isot ja pahat varastavat meidän ideoitamme sen kun ehtivät.

Meidän Kataisjyrkimmehän se jo kauan sitten esitti, että EU:n talouskomissaari tarvitsee lisää valtaa euroalueen tuhlaajapoikien ojentamiseksi. Mokomat sakemannit änkesivät samoilla sävelillä parrasvaloihin viimeisen EU-huippukokouksen kynnyksellä.

Näin huonosti maa siis makaa, kun muut ovat mitä ovat.

Vai makaako sittenkään? Ei kai meitä äänestäjiä nyt pössötetä mennen tullen? Ja pössöttävätkö päättäjät myös itseään?

Pelkään pahinta ja toivon parempaa. Toivon, että tehtäisiin enemmän ja vonguttaisiin vähemmän. Keskityttäisiin olemaan itsemme kokoisia ja pärjäämään suurten sakissa – lunkisti, ilman turhaa poukkoilua.

Kuinka paljon me aikuisten oikeasti menetimme, kun turvaneuvoston paikka meni sivu suun? Käsi ylös se, joka muistaa luetella ilman Wikipediaa, mitkä kaikki maat ovat viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana olleet turvaneuvoston vaihtuvia jäseniä. Ulkoministeriön virkamiesten käsiä ei lasketa.

Ja kertokaa myös ihmeessä, jos teille tulee mieleen koko maailmaa ravistellut tapaus, jossa joku YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuva jäsenmaa oli näkyvässä avainroolissa sammuttamassa kytevää suursotaa. Ei taida tulla.

Nyt siellä ulkoasianministeriössä tuhahdetaan, ettei se Nurminen ymmärrä tästä(kään) asiasta tuon taivaallista. Ehkä näin, mutta ehkä pieni suhteuttaminen on silti paikallaan.

Pienen Suomen kannattaa pyrkiä tiukasti, mutta harkiten kaikkiin suurempiin seuroihin, joissa voi vaikuttaa. Yksin ja eristyksissä pärjäämme huonommin – yhdessä, mutta itsenäisesti, paremmin. Sanokoot soinilaiset, aidot tai käännynnäiset, mitä lystäävät.

Silti on turha yrittää uskotella, että meillä olisi jotain sellaista erityistä poliittista pääomaa, jota joku näistä konstellaatioista välttämättä tarvitsisi.

Me emme ole huonompia tai mitättömämpiä kuin muut pienet, mutta ani harvoin me myös olemme enemmän kuin muut. Meillä voi olla Martti Ahtisaaren kaltaisia ylivertaisia palkittuja diplomaatteja ja meidän pitää olla heistä ylpeitä. Ahtisaaren tai jonkun muun kova kurssi maailmalla ei kuitenkaan tuo automaattisesti pääomaa Suomen laariin. Tätä voi kysyä ”ruattalaisilta”: Carl Bildt on ennen muuta Carl Bildt.

Kansainvälisessä politiikassa koko ratkaisee ja isoille me olemme sittenkin loppupeleissä yksi pienistä.

Kun tämä tunnustetaan, tappio turvaneuvostossa asettuu oikeisiin rajoihin. Mikään ei New Yorkissa romahtanut, jos romahdukseksi ei lueta sitä, että ulkopolitiikan vastuullisten kova työ valui hukkaan. Ei varmasti ollut ensimmäisen kerta. Lahjanyyttejä on pussiteltu ja kampanjakilometrejä on kertynyt turhaan aikaisemminkin.

Nyt vain oli muiden vuoro. Niin voi olla myös seuraavalla kerralla. Otetaan opiksi ja jatketaan kylmän viileästi oman painoarvomme mittaista työtä kansainvälisillä kentillä. Olen varma, että vielä piskuisemmassa Luxemburgissa krokotiilin kyyneleet olisivat olleet huomattavasti pienempiä, jos äänestyksessä olisi käynyt toisin.

Kun myönnämme, että me voimme olla maailman myllerryksessä vain itsemme kokoisia, meidän ei myöskään tarvitse hysteerisesti pelätä, että Isä Soini laumoineen tai Urpilaisjutta vakuuksineen pilaa meidän mahdollisuutemme kaikissa mahdollisissa koitoksissa.

Tästä päästään sulavasti Brysseliin ja euroalueen velkakriisin ratkaisemiseen.

EU:n viimeisen huippukokouksen tuloksissa oli hyvää vain se, että mitään konkreettista tulosta ei tullut. Ykkösketju lähinnä heitteli ajatuksia, jotka toteutuessaan kuulemma "institutionalisoisivat moninopeuksisuuden".

Häh, kysyy tavallinen tallaaja, länttää kädet korville, huutaa ”löpölöpölöö” ja piirtää kuntavaalilappuun Soinin näköisen miehen.

Mutta huonomminkin voisi olla. Nyt ei tehty mitään suurta. Suuri siirrettiin tuonnemmaksi. Se voi olla hyvä lopputuloksen kannalta. Ei tarvitse kiistellä, perua ja tulkita riekaleiksi kaikkea tehtyä ja sanottua.

Suomella on myös eurosopan hämmentämisessä oman kokonsa mukainen lusikka. Ei yhtään enempää. Me voimme olla aktiivisesti ja rakentavasti ratkaisemassa kriisiä, mutta meidän ehdotuksemme tai tekemisemme eivät ole lopputuloksen kannalta ratkaisevia.

Pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) on turha todistella olevansa talouskomissaarin vallan lisäämiseen tähtäävän ehdotuksen oikea isä. Tämän isyystestin tulos ei muuta mitään. Se muuttaa, jos Saksa ja Ranska saadaan vetämään venettä samaan suuntaan.

Suomi voi olla väkevästi, mutta omien mittojen mukaisesti, kutomassa yhteisymmärrystä. Sitä on myös tehty ja sitä kannattaa jatkaa. Se palvelee suomalaisten etua.