Sanni Sarlinilta kysyttiin vuonna 2007 missä hän näkee itsensä viiden vuoden päästä. Nuori nainen ilmoitti tomerasti, että sirkusalalla. Sarlin sinetöi tuolloin urakseen yhden kaikkien aikojen vaarallisimmaksi ammatiksi luokitellun lajin: ilma-akrobatian.
Sirkus – klovnit, nuorallatanssijat, parrakkaat naiset, leijonankesyttäjät, voimamiehet. Sirkustaide on paljon muutakin kuin hattaran tuoksuisia temppuja sirkusteltan suojissa. Sirkusta voi harrastaa muun muassa trapetsilla, kankaalla, liinoilla, vipulaudalla, erilaisilla jongleerausvälineillä kuten palloilla, keiloilla, vanteilla tai diablolla.
Sanni Sarlin, 23, aloitti sirkustelun harrastuksen merkeissä 7-vuotiaana Pukinmäen sirkuskoulussa.
– Ensin ajattelin sirkuksen olevan mulle vain harrastus, ei ammatti, Sarlin muistelee.
Vuonna 2007 Sanni haki Lahden Koulutuskeskus Salpaukseen sirkuslinjalle. Koulutuksen tehtävänä on valmistaa persoonallisia, luovia ja taitavia sirkusesiintyjiä. Kolmen päivän kestoiset pääsykokeet sisälsivät erilaisia kunto-, ilmaisu- ja tanssitestejä, eri sirkuslajeja kuten akrobatiaa ja käsilläseisontaa sekä haastattelun, jossa udeltiin tulevaisuudensuunnitelmia.
Sanni oli yksi niistä kahdeksastatoista, joka valittiin tuona vuonna sirkuslinjalle.
– Koulun aikana selkeni, että tätä haluan tehdä työkseni, Sarlin kertoo.
Kolmessa vuodessa Sanni valmistui sirkusartistiksi. Kun taiteilija-nimikkeen edessä on sana "sirkus", ei ilkikurisilta tai hämmentyneiltä kommenteilta voi välttyä.
– Oletko sä leijonankesyttäjä? Missä sirkuksessa sä olet töissä? Sanni kuvailee.
Sirkustaiteilija myöntää, että ihmisten tietämättömyys ihmetyttää. Kaiken kukkuraksi harva mieltää sirkustaidetta ammatiksi.
– Toivoisin, että sirkustaidetta arvostettaisiin samalla lailla, aivan kuten tanssia ja teatteria, Sarlin pohtii.
Rohkea ja notkea ilma-akrobaatti
Sanni Sarlin valitsi lajikseen painovoimaa uhmaavan rengastrapetsin nuorisosirkuksessa. Rengastrapetsilla voi tehdä hurjan näköisiä tiputuksia ja voimaa ja notkeutta vaativia tasapaino- ja still-liikkeitä – se vaatii tekijältään uskallusta ja notkeutta.
Toiseksi lajiksi kehittyi rytmiikkaa vaativat vanteet, jossa jalat saavat olla tukevasti maassa.
– Ilman tekeminen on raskasta, eikä ilmakiinnityksiä saa kiinnitettyä kaikkialle. Vanne on taas maalaji, jota voin esittää lähes missä vain, Sanni perustelee lajivalintojaan.
Sirkustaiteilija on yhtä aikaa luova taiteilija, esiintyjä, tanssija, viihdyttäjä, urheilija. Ohjelmanumerot Sarlin suunnittelee alusta asti itse. Millaisia reaktioita sirkustaiteilija pyrkii katsojassa herättämään?
– Wau! Miten se voi taipua noihin asentoihin? Näyttääpä helpolta, Sanni kuvailee.
– Ja tietenkin toivon esitykseni tuovan iloista fiilistä.
Sannia on kehuttu notkeutensa ja puhtaiden linjojensa vuoksi. Vuonna 2010 Sarlin voitti Turun Tähti -kilpailun; keijukaismaisen hennoksi kehuttu sirkustaiteilija erottui finaalissa muista kilpailijoista kepeydellään, rentoudellaan, taidoillaan sekä notkeudellaan.
– Se oli yksi urani tähtihetkistä, Sarlin hymyilee.
Vaarallinen ja uhkarohkea ammatti
Sanni Sarlin kertoo olevansa kuin kotonaan ilmassa; korkeuksissa kun on tultu harjoiteltua jo vuosia. Ilma-akrobatia on kuitenkin kaikessa komeudessaan suorastaan uhkarohkeaa flirttailua kuoleman kanssa.
– Vaikka kyseessä olisi helppo temppu ja keskittyminen herpaantuu, voivat niskat mennä katki alas tullessa, Sarlin kertoo.
– Ilma-akrobatia on luokiteltu heti metsurin jälkeen vaarallisimmaksi ammatiksi.
Sarlin on itsekin pudonnut, kolhinut ja loukannut itsensä, mutta ei koskaan vakavasti.
– Eräs luokkatoverini tippui trapetsilta kesken esityksen ja löi päänsä lattiaan. Verta oli lavalla ja ambulanssi kutsuttiin. Onneksi ei käynyt pahemmin, Sarlin kuvailee.
Tapaturman myötä kollega ei ole enää trapetsiin tarttunut.
– Se on sama asia kuin ratsastuksessa: jos tippuu, on noustava heti takaisin.
Verta, hikeä ja mustelmia
Sanni Sarlinin mukaan ilma-akrobaatiksi aikovalla tulisi olla rohkeutta, notkeutta ja hyvä kipukynnys.
– Kädet menevät väistämättä rikki, tulee palohaavoja, eikä kukaan välty ruhjeilta tai mustelmilta, Sanni kertoo hymyssä suin. Hänen polvitaipeessaan koreilee upouusi palohaava.
Sirkustaitelijoiden heikoin kohta, Akilleen kantapää, on usein selkä. Siksi lihaksia tulee koko ajan kehittää.
– Voimatreeniä ja punnerruksia – varsinkin selkä- ja vatsalihasten tulee olla kunnossa, Sarlin kertoo.
Onko sirkustaide enemmin urheilua vai taidetta?
– Taideurheilua, Sanni virnistää.
– Se on niiden molempien yhdistelmä. Toiset lajit ovat enemmän fyysisiä, kuin toiset. Oma lajini on yksi fyysisimmistä.
Sanni treenaakin 3–4 kertaa viikossa; tavoite olisi joka päivä.
– Tämä on kokopäivätyötä, Sarlin vinkkaa.
– Sirkus on opettanut mulle myös kärsivällisyyttä.
Paluu juurille
Suuri osa sirkusalan ammattilaisista työskentelee freelancereina esiintyen erilaisissa tilaisuuksissa, juhlissa ja tapahtumissa, kuten häissä ja festareilla.
– Esitys kestää sen 3–5 minuuttia. Mutta siihen viiteen minuuttiin sisältyy vuosien työ, Sarlin kuvailee.
Viime kesän Sarlin vietti Linnanmäellä ilveilijänä yleisöä viihdyttämässä.
– Lisäksi opetan Pukinmäen sirkuskoululla nuoria, Sarlin kertoo. Samassa paikassa, jossa hänkin aloitti sirkustelun.
Koska elämänkoulu on vielä kesken, on pakko kysyä, missä sirkustaiteilija näkee itsensä viiden vuoden päästä.
– Esiintymässä ja opettamassa, jos paikat eivät mene rikki. Suomessa, ehkä ulkomailla.
Sanni kertoo uskovansa, että tähtihetket ovat vielä edessä – sen verran ovat ilma-akrobaatin tavoitteet korkealla.
Teksti: Katri Koskinen
Kuvat: Ahti Kaukoniemi