Suomi 2013. Käsikirjoitus ja ohjaus: Jan Forsström. Kuvaus: Päivi Kettunen. Leikkaus: Jan Forsström. Lavastus: Vilja Katramo ja Okku Rahikainen. Musiikki: Lau Nau. Pääosissa: Emmi Parviainen, Luna Leinonen Botero, Mazdak Nassir, Ylva Ekblad, Bahram Peivastegan, Miika Soini, Terhi Suorlahti. Kesto: 90 min.
Vanhemman ja lapsen välinen suhde oli keskiössä Jan Forsströmin (s. 1975) käsikirjoituksissa jo yhdessä ohjaaja Zaida Bergrothin kanssa tehdyissä elokuvissa Skavabölen pojat (2009) ja Hyvä poika (2011). Ilman rankkaa kipuilua ei selvitty niissä, eikä selvitä nytkään. Forsströmin ensimmäinen pitkä ohjaustyö kertoo nuoren äidin ja tyttären elämän kriisistä, joka huipentuu tragediaan.
Mukavalla helsinkiläisalueella asuvan Marjan (Emmi Parviainen) silmäterä on nuorena saatu tytär, seitsenvuotias Julia (Luna Leinonen Botero). Yksinhuoltaja Marja työskentelee öisin lehdenjakajana ja viettää päivät Julian kanssa leikkien, hassutellen ja kertoillen satua Egyptin prinsessasta ja tämän äidistä. Satu toimii allegoriana sille, mitä tapahtuu todella. Vaiko enemmän sille, mitä tapahtuu äidin pään sisällä?
Iranilainen maahanmuuttaja Kamaran (Mazdak Nassir ensimmäisessä elokuvaroolissaan) tupsahtaa kuvioon kutsumatta ja päättelee oikeutetusti olevansa Julian isä. Puoliaggressiivisesti hän alkaa vaatia lapsen tapaamista, ja saa tukea veljeltään ja suomalaisvaimoltaan. Kohta yötyön ja omien haamujensa uuvuttama Marja jo pelkää miehen suunnittelevan kaappausta. Yhä vainoharhaisemmaksi vaipuva nuori nainen on valmis koviin keinoihin – yllättävänkin koviin.
Elokuva esittelee aluksi Marjan rakastavana äitinä ja sosiaalisena tyyppinä, joka ystävystyy yläkerran yksinäisen lentoemännän Karinin (Ylva Ekblad) kanssa ja joka eläytyy kouluun valmistautuvan lapsensa iloihin ja pelkoihin. Kamaran puolestaan näyttäytyy yksitotisen hyökkäävänä muukalaisena, juuri sellaisena stereotyyppinä joka vahvistaa vieraanpelkoamme. Sitten roolit alkavat saada uusia ulottuvuuksia ja koko kuvio kääntyä.
Psykologisesti Forsströmin elokuva on sekä kiinnostava että hitusen horjuva. Marjan ääriradikaali reaktio lopussa tulee aika lailla nopeasti ja puskan takaa, vaikka vihjeitä hänen mielentilastaan ripotellaan pitkin matkaa. Hieman vankempi alustus olisi tehnyt käänteestä uskottavamman ja siksi myös koskettavamman. Shokkiefekti ei saisi olla itsetarkoitus.
Joka tapauksessa tositapaukseen pohjautuva tarina ottaa mukaansa, herättäen ajatuksia rakkaudesta, itsekkyydestä ja toiseudesta niin yksityisellä kuin poliittisella tasolla. Päivi Kettusen kuvaus ja Vilja Katramon ja Okku Rahikaisen lavastus rakentavat maailmansa tarkasti. Hiljalleen kehkeytyvää pahaenteistä tunnelmaa vahvistaa kokeilevan laulaja-lauluntekijän Lau Naun psykedeeliseksikin yltyvä musiikki.
Tuore kasvo Emmi Parviainen tekee haastavan roolinsa taiten: lempeän äidinrakkauden ja tummien virtojen välillä kamppailevan nuoren naisen kipu tulee lähelle. Tämä siitäkin huolimatta, että hän näyttää vähän liian raikkaalta ja hyvin nukkuneelta ollakseen psykoosin partaalla... kamera on kovasti ihastunut näyttelijättären kuulaaseen ihoon.
Nuori Luna Leinonen Botero on todellinen löytö: luonteva ja herkkäkasvoinen tyttö, joka osaa hämmästyttävästi ilmaista vastakkaisia ja ristiriitaisia tunteita.
Pienine töksähtelyineenkin Silmäterä on Forsströmiltä hieno ja persoonallinen näyttö, joka osoittaa myös hänen kykynsä ohjata lapsinäyttelijöitä. Seuraavaa odottaa jo ilolla.
Teksti: Tuuve Aro