Sihvonen: SM-liigassa vaiettu salaisuus, vaikka sen näkee otsaluullakin - "Toivottavasti kaikki päävalmentajatkin lukevat seuraavan"

2:56
Videolla Kärppien Saku Mäenalasen viimeistelemä osuma Pelicansin verkkoon.

MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kirjoittaa omasta intohimoaiheestaan: sentteripelistä SM-liigassa ja jopa Leijonissa, kun olympialaissa ovat mukana pelaajat kuten Sebastian Aho ja Aleksander Barkov.

Kirjoitan SM-liigan sentteripelistä ja senttereistä. Joskus kuten tällä kertaa kirjoittajan on syytä avata pontimensa ja vaikuttimensa aiheensa suhteen.

Ensinnäkin, havahduin pitkästä aikaa viime kauden mittaan ja etenkin keväällä siihen, miten Pekka Virran mestarijoukkue Lukko teki kategorisesti peliä kaiken aikaa sentterin kautta.

Toiseksi, olen läpi pitkähkön analyytikon urani aina silloin tällöin kiinnittänyt huomioni sentteripeliin.

Kolmanneksi, valmensin itse HPK:n B-junioreissa aikoinaan 2010-luvun siten, että lähes jokaisessa hyökkäyksessä peli tehtiin senttereiden kuten Robert Leinon kautta. Valmentajana en ollut niinkään voittojen perässä, menimme jopa niin pitkälle apuvalmentajani O-P Yrjänheikin kanssa, että pidimme niitä suorahyökkäysmaaleja roskamaaleina, jotka joskus harvoin teimme niin, ettei kiekko kulkenut keskushyökkääjän lavan kautta. Tarkoitus oli saada satoja ja satoja toistoja Leinolle ja puolustaja Petteri Nikkilälle pakki-sentteri -syötöstä.

Neljänneksi, olen viime keväästä asti katsonut ennen muuta Tapparan vaillinaista sentteripeliä. Sen jälkeen huomioni on kiinnittynyt muidenkin joukkueiden tähän puutteeseen.

Viidenneksi, kamelinselkä katkesi, kun olin tämän tekstin sijaan aikeissa laatia tähän tekstin, jossa nimeän SM-liigan TOP10 sentterit. Kuppini meni nurin, kun paras sentteri tänä syksynä on ollut Kärppien laitahyökkääjä Saku Mäenalanen. Kyllä – laitahyökkääjä – Mäenalanen.

Palaan vielä sen verran viime kauden Virran Lukkoon, että eräs SM-liigan parhaista keskushyökkääjistä oli niin ikään laitahyökkääjä Heikki Liedes. Että niin pääsi käymään, se oli neroutta sekä Liedekseltä että Virralta, mutta lisäksi se oli ja on sitä, että (klassisessa) sentteripelissä meillä on paljon kehitettävää suomalaisessa jääkiekkoilussa.

Tohdin jopa väittää, että Sebastian Aho ja Aleksander Barkov eivät ole varsinaisesti suomalaisen keskushyökkääjäkoulun tuotteita muuta kuin osin, he ovat enemmän oman neroutensa kasvatteja. Edes Jukka Jalonen ei valmenna riittävän hyvin sentteripeliä, hän ei ole siinä likelläkään Pekka Virran tasoa. Palaan lukeilla olevan tekstin lopussa siihen, mistä klassisessa sentteripelissä parhaimmillaan on kyse. Käväistään sitä ennen SM-liigan senttereitä läpi.

Tuntuu pahalta julistaa SM-liigan syksyn parhaaksi keskushyökkääjäksi Kärppien laitahyökkääjä Saku Mäenalanen, mutta ei auta. Paras on paras. Muiden senttereiden ”onneksi” Mäenalanen on jo kotvasen ja kourallisen pelejään pelannut laidassa, mutta kaapin paikan hän ehti muille näyttää. Pitää sen verran kehaista Kärppiä ja päävalmentaja Lauri Mikkolaa, että siinä joukkueessa sentteripeli on muutoinkin ja kuitenkin koko sarjan kärkitasoa yhdessä Pelicansin ja KooKoon kanssa. Myös TPS:ssä ajoittain pelin tehdään keskustan ja sentterin kautta, mutta vain ajoittain.

Pelicansin Lukas Jasek on SM-liigan kärkisenttereitä, mutta hän ei ole klassinen keskushyökkääjä, hän on aina ikään kuin silloin tällöin pelattavissa kaukalon keskustassa. Jos jostakusta niin SaiPan – kyllä, kyllä, kyse on taas Pekka Virran oppilaasta – SaiPan Ville Petmanista hakisin haastajaa Mäenalaselle. Mutta voiko se olla niin, että kerta laakista, kun pelitapa tukee, tuntematon Petman onkin yhtäkkiä koko sarjan parhaita senttereitä? Jos niin on, niin sitten niin on.

Ei mene siinäkään kauan, kun joku SaiPan Tino Metsävainio hallitsee paremmin sentteripelin kuin 90 prosenttia sarjan muista keskushyökkääjistä. Ja tämä tilanteessa, jossa SaiPankin sentteripeli on vielä aavistuksen hakusessa.

Luotettava HPK-taustainen HIFK:n Otto Paajanen ja niin ikään HIFK:n Lukko-taustainen, hänkin Virran entinen oppilas, Eetu Koivistoinen ovat keskushyökkääjiä, jotka ovat hajulla siitä, miten sentterin pitää pelata. Heidän suoritustaan heikentää se, että päävalmentaja Ville Peltosen pelitavassa peli tehdään kyllä keskushyökkääjien kautta, mutta vain määrätyissä pelitilanteissa, ei ollenkaan järjestelmällisesti, saati kokonaisvaltaisesti.

Siirtäkää KalPan Aapeli Räsänen SaiPaan, niin hänestä tulee nopeasti klassinen sentteri, joka kautta puolustajien on helppo tehdä peliä tämän tästä.

Moni SM-liigan sentteri voisi ottaa mallia KooKoon Kim Strömbergistä, mutta se ei riitä, koska muiden töin tuskin keskinkertaisesti pelaavien senttereiden valmentajien taas pitäisi ottaa mallia KooKoon päävalmentaja Olli Salosta, jolla on vahastaan hallussa sellainen pelikirja, jossa sentteripeli on hyvin organisoitu, ei erinomaisesti, mutta hyvin kuitenkin. Keskimäärin KooKoon kaikki neljä sentteriä sijoittuvat esimerkillisesti kaukalon keskustaan.

Niin vähän tästä keskinkertaisesti organisoidusta SM-liigaseurojen sentteripelaamisesta keskustellaan, että aivan kuin se olisi vaiettu salaisuus, vaikka sen näkee otsaluullakin. Vai nähdäänkö sitä alennustilaa? Näkevätkö edes ammattilaiset?

Minun tulee sääli esimerkiksi Tapparan sentterinkolmikkoa: Kyle Plazer, Patrik Virta ja Kristian Tanus. Aivan kuin heitä olisi vihdoin komennettu ja ohjattu pelaamaan enemmän kaukalon keskustassa kiekottomana hyökätessään, mutta kun pakit viiden viime kauden tottumuksesta syöttävät melkein ainoastaan laitaan. Tosin Plazerin tapaa välillä tarjoavan itseään pelattavaksi takaperin luistelusta keskialueella! Eihän sentterin pidä sillä tavalla pelata.

Jarkko Immosesta ja Jukureiden sentteripelitavasta en sano mitään, koska tämän tekstin tarkoitus ei sittenkään ole keljuilla. Tavoite on herätellä ammattilaiset tajuamaan, missä mennään. Okei, eihän maailmallakaan sentteripeli ole läheskään sillä tolalla, millä sen pitäisi olla, mutta tästäkin voisi tehdä suomalaisen jääkiekkoilun vahvuuden entistä paremmin.

Petri Kontiola voisi olla klassinen sentteri. Viime kaudella HPK:ssa Matti Tiilikaisen alaisuudessa hän melkeinpä oli sitä, nyt Ilveksessä menee heikommin.

Arttu Ilomäki menee juuri nyt Lukossa aika hukkaan, vaikka päävalmentaja Marko Virtanen hieman onkin pyrkinyt imitoimaan Lukon viime kausien pelitapaa. Imitaatio ei koskaan riitä, mutta onhan sekin parempi kuin ei mitään. Kun tarkkailen Ilomäkeä, hän saattaa kipaista ilman kiekkoa ylös ”venyttäjäksi” tai tarjota laitaan laitahyökkääjänsä kanssa kaistaa vaihtaen. Ei toimi.

Lunastaakseni tuon edellä olevan turhankin kovan kritiikin minun on toki avattava, miksi ja millaisen sentteripelin perässä tässä olen. Toivottavasti kaikki SM-liigan päävalmentajatkin lukevat seuraavan:

Klassinen sentteripeli lisää viisikon pelinopeutta hyökkäys- ja puolustussuuntaan, mutta puhun nyt aavistuksen enemmän hyökkäyspelinopeudesta.

Mikä on moderni määritelmä klassiselle sentteripelille? Sitä kannattaa lähestyä keskushyökkääjän takana pelaavien puolustajien näkökulmasta. Klassinen sentteri pelaa ja sijoittuu siten, että puolustajat – tässä tilanteessa sekä kiekollinen että kiekoton puolustaja – tietävät ja tuntevat nahoissaan, että apu ja tarjonta eli keskushyökkääjä on sovitusti liki aina jossain siinä lähellä pelattavissa, ainakin tukemassa ja varmistamassa.

Asiaa voi kysellä myös sitä kautta, että miksi jääkiekkoilussa on pakkeja ja hyökkääjiä, miksi missään koskaan ei ole onnistuttu luopumaan pelipaikoista? Äärettömän nopeassa pelissä on tarvis sijoittaa ja järjestää ja sopia etukäteen pelaajien sijainteja, muutoin ollaan jatkuvasti myöhässä. Hieman samaa ajatusta johtaen olisi tärkeää antaa yhdelle pelaajalle – siis sentterille – se sijainti ja tehtävä, että hän on lähes aina pelattavissa, kun pakit saavat kiekon.

On järkevää kiinnittää kolmen pelaajan – pakit ja sentteri – yhteistyö varmaksi ja aukottomaksi sen sijaan, että kaksi pakkia pelaa paineen alla kuin viidakossa ja joutuu arpomaan, että joskus apu on lähellä, toisiaan ei. Voisiko tuon ilmaista jotenkin luvuin, jos lähdetään ilmaisemaan alhaalta pakeista sentterin kautta laitureihin eteenpäin numeroita: yhteistyön jääkiekko omalta alueelta hyökkäämisen kannalta on parempaa muodossa 3+2 kuin muodossa 2+3. On parempi, että kolme rakentaa ja kaksi hakee kuin että kaksi rakentaa ja kolme hakee.

Haaste toki on joskus siinä, että usein nykyään – tämä on niin kutsuttu low forward -periaate – laitahyökkääjä auttaa alhaalla puolustusalueella pakkeja sen takia, ettei sentteri joskus ole luonnollisella tavalla ensimmäisenä hyökkääjistä alhaalla. Näissäkin tilanteissa määräisin varsinaisen sentterin olemaan aina jos mahdollista se, jonka kautta peli voidaan myös tehdä, sentteri älkööt olko ensimmäisenä karkaamassa yli siniviivan, jos peli ei sitä pakosti pyydä. Kauan sitten Tshekkien sentteri ”huilasi” laitahyökkääjän paikalla puolustusalueella, mutta irtosi siitä tekemään peliä alhaalta. Uskon, että se onnistuisi nykyäänkin, siis jos laituri on mennyt alas sentterin paikalle.

Jukka Jalosen ja Timo Lehkosen HPK käytti aikoinaan ensimmäisten joukossa tuota sinänsä nerokasta low forward -periaatetta. Olen jäänyt miettimään, johtuuko tuosta periaatteesta se, ettei Jalonen ole muuta kuin aivan selvissä kontrollilähdöissä halunnut hyödyntää pääsääntöisesti sentteritarjontaa keskustaan. En ”kuule” eli näe Jalosen hokevan pelaajilleen, että tehdään pojat peli sentterin kautta.

Sekin on fakta, ettei ilman sentterin – vain ja ainoastaan hänen – jatkuvaa ja herkeämätöntä pelattavissa olemista niin kutsuttu syöttökolmio ole kaiken aikaa kunnossa. Sen on lajin historia osoittanut, että laiturit eivät saa pidettyä kolmiota yllä kaiken aikaa.

Yritän vielä sen kautta pohtia, että mitenhän on futiksessa; voiko kuningaspelissä olla useita hetkiä niin, ettei alin keskikenttäpelaaja hoida hommaansa, tai että välillä sen hoitaa joku muu, jos sattuu huomaamaan ja hoitamaan? Epäilen. Järkevästi organisoidussa joukkuepallopelissä – lajista riippumatta – pelaajilla on spesifejä tehtäviä kentällä. Tähän pätee mutkan kautta se, kun Pep Guardiola ei pidä jalkapalloa ensisijaisesti pallonhallintapelinä vaan sijoittumispelinä. Tätä ajatusta sietäisi myös lätkäkoutsien miettiä.

On selvää, että lätkässä liukkaalla jäällä ja kovissa vauhdeissa pelaajien tehtävä jäällä elävät ja vaihtelevat nopeasti. Mutta silti ehdotan, että olisi viisasta tarkentaa ja rajata sentterin toimintaa.

Kun mietin kahden viime kauden Lukkoa, tuo edellä mainittu asia oli yksi suurimpia raumalaisten kilpailuetuja.

Ja toki kaikki tulisi aloittaa jo juniorilätkästä. Siksi mainitsin tuossa edellä niinkin pienen seikan kuin muuan aikoinaan pelanneen hämäläisen junnujoukkueen.

Ja lopuksi vielä isoimmin: menisikö jotain pieleen, riittäisikö aika, vai olisiko se Leijonille eräs ratkaiseva kilpailuetu, jos Jukka Jalonen loisi olosuhteen ja tavoitteen, että olympialaissa peliä tehtäisiin maksimaalinen määrä Barkovin, Ahon ja kahden muun sentterin kautta? Luulen, että se sitoisi lopullisesti Leijonien viisikon niin tiiviiksi, ettei ainoallakaan vastustajalla ole vastaavaa.

Se on selvä, että SM-liigassa on saatavissa kilpailuetua, jos hiemankin joukkue parantaa sentteripeliään.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja