Sähkösokkeja tunnetulle kirjailijalle

Maailmankuulun menestyskirjailijan ja mm. Madonnan ihaileman Alkemisti-kirjan kirjoittajan Paulo Coelhon elämäkerta on hurjaa luettavaa. Helmi pääsi kurkistamaan 16.3. ilmestyvän Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan sisältöön ja poimii kuluvalla viikolla iloksesi parhaita paloja kohutusta uutuuskirjasta. Paulo Coelho – Sanojen alkemisti kirjan on kirjoittanut Fernando Morais.

Ensimmäinen ote: Sähkösokkeja tunnetulle kirjailijalle

Sunnuntailounaan jälkeen syyskuussa 1966 Paulo harhaili pyjama yllään pitkin käytäviä. Hän oli lukenut läpi edellisenä päivänä viimeistelemänsä ”Lepovankilan balladin” ja oli ylpeä 35 konekirjoitusarkin nipusta, jonka oli saanut aikaan puolessatoista kuukaudessa mielisairaalassa. Rehellisesti sanottuna teksti ei ollut kovinkaan kaukana innoittajastaan, irlantilaisen Oscar Wilden vuonna 1898 kirjoittamasta runosta ”Balladi Readingin vankilasta”, joka kuvasi Wilden homoseksuaalisuuden harjoittamisesta saamaa kahden vuoden vankeusrangaistusta viktoriaanisessa Englannissa.
Lukiessaan viimeisen sivun loppurivin ”Nyt aloitan kokonaan alusta” Paulo olisi voinut vannoa, etteivät ne neljä sanaa olleet mikään turha korulause. Alusta aloittamisella oli yksi ainoa merkitys: päästä mahdollisimman pian pois sairaalahelvetistä ja aloittaa elämä alusta. Muuan kammottava ajatus tuntui päivä päivältä todemmalta: jos asia riippui lääkäreistä ja hänen vanhemmistaan, hän saisi homehtua yhdeksännessä kerroksessa vielä pitkään.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän ei huomannut kahta hoitajaa, jotka tulivat hakemaan häntä toiseen osaan rakennusta. He ohjasivat hänet pieneen huoneeseen, jossa oli laatoitettu lattia ja kaakeloidut seinät. Tohtori Benjamim odotti kammiossa, jonka keskellä oli paksulla kumipeitteellä päällystetty vuode ja sen vieressä pieni kotimuuntajan näköinen laite johtoineen ja vipuineen – samanlainen laite, jolla poliisit kiduttivat vankejaan saadakseen nämä tunnustamaan – ja Paulo kauhistui.

– Tarkoittaako tämä, että minä saan sähkösokkeja?

Aina yhtä ystävällinen ja hymyileväinen psykiatri yritti rauhoitella:

– Älä huoli, Paulo. Tiedäthän sinä, ettei se satu. Hoito näyttää paljon pahemmalta kuin tuntuu. Tiedäthän sinä, ettei se satu.

Vuoteella maatessaan Paulo seurasi, kun hoitaja työnsi muoviputken hänen suuhunsa, jottei kieli menisi kouristuksen aikana rullalle ja tukehduttaisi häntä. Toinen hoitaja liimasi hänen ohimoilleen elektrodit, jotka näyttivät pienoiskokoisilta sydämen defibrillaattoreilta. Paulo katseli katon rapisevaa maalipintaa, ja kone käynnistettiin. Taas sähkösokkihoitoa.
Kun hoitaja väänsi vivusta ensimmäisen kerran, Paulosta tuntui kuin silmille olisi vedetty verhot. Näkökenttä kapeni ja pieneni pisteeksi, kunnes kaikki pimeni. Jokainen isku ravisutti ja sätkytti häntä vimmatusti, ja kuola vaahtosi suusta kuin valkoinen oksennus. Paulo ei koskaan osannut arvioida, kauanko sessio kesti – minuutteja? tunnin? kokonaisen päivän? – eikä hän voinut pahoin. Tullessaan tajuihinsa hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt nukutuksesta: muisti katkeili, ja joskus hän makasi tuntikausia vuoteessa silmät auki ennen kuin tajusi missä oli ja miksi. Kuolainen tyynyliina ja pyjamankaulus olivat ainoat jäljet raa’asta hoitomuodosta. Sähkösokit olivat ilmeisesti niin voimakkaita, että ne tuhosivat hänen hermosolujaan, mutta lääkäri oli oikeassa: hoito ei sattunut.

Sähkösokkihoito perustui siihen olettamukseen, että mielenterveysongelmat johtuivat ”aivojen sähköhäiriöistä”. Hoitoa annettiin joka toinen päivä, kaikkiaan kymmenen tai kaksikymmentä kertaa. Sähköiskujen aiheuttamien kouristusten uskottiin ”järjestävän” potilaan aivot normaalitilaan. Sähkösokeilla oli muihin hoitovaihtoehtoihin, Metazoliin ja insuliinisokkeihin nähden yksi suuri etu: ne aiheuttivat takautuvaa muistinmenetystä eli poistivat mielestä juuri sähkösokkeja edeltävät tapahtumat, jopa itse sähkösokit. Kun potilas ei muistanut tarkkaan tapahtumia eikä tekijöitä, hän ei alkanut suhtautua lääkäreihin eikä perheensä jäseniin kielteisesti.

Paulo heräsi illalla karvas maku suussaan. Tutussa sähkösokkien jälkeisessä, pään ja lihakset turruttavassa horteessa hän kohottautui ylös hitaasti kuin vanhus ja käveli kalteri-ikkunalle. Hän näki ulkona tihuttavan sateen muttei vielä tunnistanut omaa huonettaan, jonne hänet oli hoidosta tuotu. Hän yritti muistaa, mitä oven takana oli, muttei muistanut. Kun hän käveli ovelle, hän huomasi jalkojensa olevan vetelät ja koko kehonsa herpaantuneen.
Hän jatkoi vaivalloisesti eteenpäin ja astui ulos huoneesta. Hän näki suunnattoman, tyhjän käytävän ja halusi hieman kävellä sillä elävien hautausmaalla. Oli niin hiljaista, että hänen valkoisilla, steriileillä lattioilla laahustavien tohveleidensa läpsytys tuntui kuuluvan maailman ääriin. Jo ensi askeleilla hänestä vaikutti kuin seinät olisivat lähestyneet toisiaan ja painaneet hänet väliinsä niin että kylkiä sattui. Pian seinät puristivat niin lähellä, ettei hän päässyt enää eteenpäin. Kauhuissaan hän yritti järkeillä: ”Jos pysyn paikallani, mitään ei tapahdu. Mutta jos kävelen, joko rikon seinät tai likistyn niiden väliin.”

Mitä tehdä? Ei mitään. Siinä hän seisoi ja siihen hän jäi, ei liikauttanut eväänsäkään. Hän pysyi siinä ties kuinka kauan, kunnes muuan hoitaja talutti hänet rauhassa huoneeseen ja pani vuoteeseen. Herätessään Paulo näki jonkun seisovan vieressään, jonkun joka näytti juttelevan hänelle kesken unien. Siinä oli Luís Carlos, naapurihuoneen potilas, rikollisen näköinen laiha mulatti, joka häpesi änkytystään niin paljon, että leikki muiden läsnä ollessa mykkää. Kuten kaikki potilaat, hänkin vakuutti ettei ollut hullu. ”Olen täällä, koska halusin eläkkeelle”, hän kuiskasi kuin olisi paljastanut valtiosalaisuuden. ”Hankin lääkäriltä todistuksen mielisairaudesta, ja jos minua pidetään täällä hulluna kaksi vuotta, voin jäädä eläkkeelle.”

Toinen ote kirjasta on luettavissa huomenna Helmen vapaalla-osiosta.

Lue lisää uutuuskirjasta täältä