Rollareiden juuret 60-luvun alun Lontoossa.
The Rolling Stonesin juuret löytyvät 1960-luvun alun Lontoosta. Mick Jagger (s. 26.7.1943) aloitteli uraansa laulamalla britti-bluesin kummisedän Alexis Kornerin Blues Incorporated -yhtyeessä. Vuonna 1962 Jagger perusti yhdessä kitaristi Keith Richardsin (s. 18.12.1943), basisti Dick Taylorin ja pianisti Ian Stewartin kanssa oman yhtyeensä, jonka nimet ja rumpalit vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Sitten ryhmään liittyi kitaristi Brian Jones (s. 28.2.1942), joka käytti taiteilijanimeä Elmo Lewis.
Yhtyeen nimeksi keksittiin The Rolling Stones erään Muddy Watersin kappaleen mukaan, ja ensimmäisen varsinaisen keikkansa Rollarit soittivat Marquee-klubilla 21. heinäkuuta vuonna 1962. Ryhmä esitti konserteissaan cover-versioita amerikkalaisten rhythm & blues -artistien (Jimmy Reed, Chuck Berry, Bo Diddley) kappaleista. Yhtye pääsi esiintymään säännöllisesti Crawdaddy-klubilla ja alkoi vähitellen kerätä mainetta Lontoon musiikkipiireissä.
Dick Taylorin erottua tilalle tuli Bill Wyman (s. 24.10.1936) ja rumpaliksi vakiintui Charlie Watts (s. 2.6.1941). Andrew Oldhamin ryhdyttyä manageriksi Ian Stewart alennettiin ulkonäkösyistä roudariksi, ja ryhmän kokoonpano oli kasassa.
Oldham järjesti yhtyeelle sopimuksen Decca-levy-yhtiön kanssa. Kesällä 1963 ilmestyi ensimmäinen single, versio Chuck Berryn Come On -biisistä, ja saman vuoden lopulla brittilistoilla kohosi Rollareiden tulkinta Lennon-McCartney-sävelmästä I Wanna Be Your Man. Läpimurto oli tosiasia, kun kolmas single, Buddy Hollyn alun perin esittämä Not Fade Away, nousi brittilistan kolmoseksi.
Vuonna 1964 oli vuorossa ensimmäinen albumi ja USA:n-kiertue, jolla suosio ei tosin vielä ollut kummoinen. Heinäkuussa Rollareiden versio Valentinosin biisistä It's All Over Now nousi ykköseksi Englannissa. Yhtyeen luottamus mustilta jenkkiartisteilta lainattuun materiaaliin palkittiin jälleen, kun seuraavasta singlestä, Irma Thomasin esittämästä Time Is On My Side -kappaleesta, tuli heidän ensimmäinen Top Ten -hittinsä USA:ssa.
Seuraavana vuonna ilmestyi kakkosalbumi, ja Rolling Stones löi itsensä läpi lopullisesti ja maailmanlaajuisesti. Yhtye valloitti nuorisoa kiertueilla, jotka ulottuivat USA:n lisäksi Skandinaviaan (mm. Suomen Yyteri) ja Australiaan asti. Samana vuonna listojen kärkeen kohosivat legendaarinen (I Can't Get No) Satisfaction ja Get Off My Cloud.
Rolling Stonesin 60-luvun lopun suurhittejä olivat mm. 19th Nervous Breakdown, Paint It Black, Mother's Little Helper, Ruby Tuesday, Let's Spend the Night Together, Jumpin? Jack Flash ja Honky Tonk Women. Rhythm & blues -pohjaisella rock'n'rollilla maineeseen noussut yhtye pärjäsi nyt jo omalla materiaalillaan: vuoden 1966 albumi Aftermath oli ensimmäinen, jolla kaikki kappaleet olivat bändin omaa tekoa.
1960-luvun albumit saivat vaihtelevia arvioita: Beatlesin psykedeelistä tyyliä matkinut Their Satanic Majesties vuodelta 1967 ei saanut arvostusta, mutta toisaalta seuraavan vuoden kehuttu Beggar's Banquet sisälsi mm. sellaisia Stones-klassikoita kuin Street Fighting Man ja Sympathy for the Devil. Vuonna 1967 yhtye pani välit poikki manageri Andrew Oldhamin kanssa.
Vuosikymmenen lopulla Rolling Stones sai moneen otteeseen julkisuutta vähemmän mairittelevissa yhteyksissä. Sekä Mick, Keith että Brian joutuivat oikeuteen huumeidenkäytöstä ja saivat jopa vankeustuomioita, jotka tosin kumottiin myöhemmin. Yhtyeen imagoon kuului olennaisena osana pahojen poikien rooli, jota yhteiskunnan vanhoilliset osat paheksuivat ja teini-ikäiset fanit rakastivat yhtäläisellä kiihkolla.
Kesäkuussa 1969 Brian Jones erosi yhtyeestä. Hänet löydettiin kuolleena uima-altaastaan heinäkuun 3. päivänä. Uudeksi kitaristiksi palkattiin Mick Taylor (s. 17.1.1948), joka aiemmin oli soittanut John Mayall?s Bluesbreakersissa.
Mick Jagger oli edelleen otsikoissa mm. tyttöystävänsä Marianne Faithfullin kanssa, mutta vuosikymmen loppui Rolling Stonesille ikävällä tavalla. Kuudes joulukuuta 1969 satojatuhansia ihmisiä seurasi Altamontissa USA:ssa ilmaiskonserttia, jossa järjestystä valvomaan palkatut Helvetin Enkelit puukottivat erään nuorukaisen kuoliaaksi. Parin live-levyn ja kokoelman jälkeen yhtye esitti jälleen parastaan vuoden 1971 Sticky Fingers -albumilla omalla Rolling Stones -levymerkillään. Brown Sugar -single nousi listakärkeen.
1970-luvun edetessä kriitikot eivät aina suoneet kovin positiivisia arvioita Rolling Stonesin albumeille (mm. Exile on Main Street, Goats Head Soup, It's Only Rock and Roll, Black and Blue, Some Girls). Jenkeissä ykköshiteiksi kohosivat kuitenkin Angie (1973) ja Miss You (1978), ja yhtye nautti edelleen vankkumatonta suosiota rock-yleisön keskuudessa. Mick Jaggerin jet set -elämäntyyli näyttävine vaimoineen tuotti lisäjulkisuutta. Lukuisilla mammuttikiertueillaan Rollarit vakiinnuttivat asemansa pysyvänä live-suosikkina, ja yhtyeen määritelmäksi onkin muodostunut "The Greatest Rock?n?Roll Band in the World". Mick Taylorin erottua 70-luvun puolivälissä kitaristiksi tuli Ron Wood (ex-Jeff Beck Group/Faces).
1980-luvulla yhtyeeltä julkaistiin mm. albumit Emotional Rescue, Tattoo You, Undercover, Dirty Work ja Steel Wheels. Vuosikymmenen isoin singlehitti oli Start Me Up (1981). Rolling Stonesille myönnettiin Lifetime Achievement Grammy jo vuonna 1986, ja Rock and Roll Hall of Fameen yhtye valittiin vuonna 1989.
1990-luvulla yhtye julkaisi mm. Voodoo Lounge -albumin, joka palkittiin Grammylla, ja vuonna 1997 ilmestyi Don Wasin pääosin tuottama Bridges to Babylon. Marraskuussa 1998 julkaistiin live-albumi No Security, joka oli Rollareiden kolmas live-kiekko 1990-luvulla. Bill Wyman jätti Rolling Stonesin vuonna 1992.
Uuden vuosituhannen taitteessa plagiointisyytteet hieman tahrivat menestyksekkään bändin mainetta. Syytteet koskivat kappaleita Love In Vain ja Stop Breakin? Down, jotka löytyvät albumeilta Let It Bleed ja Exile On Main Street. Stonesin silloinen levy-yhtiö katsoi, että 1938 kuolleen amerikkalaisen blueslegendan Robert Johnsonin sävelarsenaalista löytyneet biisit olivat vapaasti käytettävissä, koska niiltä puuttui kustannusoikeudellinen suoja. Keväällä 2000 myös Saint of Me -kappale albumilta Bridges To Babylon (1997) toi Rollareille plagiointisyytteen. Säveltäjät Mark Gaillard ja Mary Anderson väittivät, että kappale on naamioitu versio heidän sävellyksestään Oh Yeah.
Ikääntyvien Rollareiden vitsauksena ovat yhä olleet myös päihdeongelmat, joista esimerkiksi kitaristi Ronnie Wood pyrki eroon lontoolaisella klinikalla. Mick Jagger puolestaan sai runsaasti mediajulkisuutta, kun hänen 22-vuotinen avioliittonsa texasilaismalli Jerry Hallin kanssa kariutui 1999. Lukuisista naisseikkailuistaan avioliiton aikana kiinni jäänyt Jagger sai aviottoman lapsen brasilialaisen valokuvamallin kanssa, ja se oli Jerry-vaimolle viimeinen niitti.
Yksityiselämänsä ongelmista huolimatta voimissaan säilyneet rokkivaarit vierivät edelleen. Vuonna 2001 heiltä ilmestyi albumi Some Girls, ja Mick Jagger julkaisi samana vuonna neljännen sooloalbuminsa, Goddess, joka ensimmäisen vuoden aikana myi yli miljoona kappaletta maailmanlaajuisesti. Vierailevina tähtinä levyllä esiintyvät mm. Lenny Kravitz, Wyclef Jean ja Bono.
Rollarit kävivät Helsingissä mm. kesällä 1995 Voodoo Lounge -kiertueellaan ja jälleen elokuussa 1998.
Vuonna 2002 bändi juhlii uransa 40-vuotistaivalta aloittamalla 3. syyskuuta Bostonista uuden maailmankiertueen, The Rolling Stones Licks World Tour 2002-2003. USA:n jälkeen suunta on Eurooppaan, Aasiaan ja Australiaan. Ensimmäisen kerran reitille osuu myös Kiina.
Rollarit virittelivät itseään esityskuntoon kuukauden mittaisella lauluntekomatkalla Pariisissa toukokuussa 2002. Tuloksena oli 28 uutta raakiletta ja neljä valmista biisiä (Don't Stop, Key to Your Love, Losing My Touch ja Stealing My Heart), jotka ovat mukana kahden cd-levyn retrospektiivisella, bändin koko uran kattavalla greatest hits -kokoelmalla Forty Licks (lokakuu 2002). Maailmankiertueen kynnyksellä julkaistiin myös Rollareiden kaikki 60-luvun albumit remasteroituina versioina.
Yhtyeen jäsenet kertoivat keskittyvänsä uudella kiertueellaan enemmänkin varsinaiseen musiikkipuoleen ja jättävänsä visuaaliset tehokeinot vähemmälle. Suunnitelmissa oli myös muokata esiintymisohjelmistoa yllätyksellisesti matkan varrella - keikkakohteina on näet stadioneiden ja muiden suurten areenoiden lisäksi myös pienempiä teatterilavoja. Kultaisen keski-iän saavuttanut bändi tarjoaa silti, ajasta ja paikasta riippumatta, yleisönsä rahoille täyden vastineen.
Alkuperäisen suunnitelman mukaan maailmankiertue päättyy syksyllä 2003, mutta jos vankkureissa on vetoa ja miehiä huvittaa, keikkapromoottorin mukaan kiertue voi venyä siitäkin.
MTV3 Internet / Marjo Turunen