Remu ja Max Weber samassa lauseessa

”Jos tää bandi ei rupee menemään, niin mä muutan Kajaaniin ja rupeen pyytään Suomen kansalta apua”. Remun Intro-lehdelle 1972 antaman Hurriganes-haastattelun merkitys ei ole remumaisessa kielessä, vaan sielunmaisemassa.

Remu oli ja on protestanttisen työetiikan henkilöitymä. Raha on ansaittava itse kovalla työnteolla. Rock on rockia, rahaa ja bisnestä. Sopimuksista pidetään kiinni. Tällaisesta Remusta meille kertoo Petri Laukka, Kaleva-lehden pääkirjoitustoimittaja, jonka väitöskirjaan Kekkoslovakia-kirja perustuu.

Sosiologi Max Weberiin nojautuen Remu edusti kapitalistisen eetoksen mukaista ihmistä, joka suhtautui vakavasti työhönsä ja sen tuloksiin (keikat olivat työtä ja niistä sai ansaita rahaa).

Remu oli vaikka vain kädenpuristuksin ja suullisesti tehtyihin sopimuksiin luottava liikemies, joka otti vastuun omasta toiminnastaan. Hurriganesia tuotteistettiin, keikoilla ei lintsattu, mutta hän piti myös huolen siitä että keikkajärjestäjät maksoivat palkkionsa. Tästä sekuntiakaan-ei-soiteta-ennenkuin-palkkiot-on-maksettu -asenteesta tulivat monet artistit Remua kiittämään.

Hänen elämänasenteeseensa vaikutti köyhä lapsuus. Oli ollut pakko pärjätä, vaikka pirtua äidin kanssa trokaamalla.

Kirja keskittyykin etupäässä Remuun. Muille bändin jäsenille, kuten Cisse Häkkiselle ja Albert Järviselle, soittaminen oli pääasia. Tosin Cissen hiukset stailattiin koviksen imagon rakentamiseksi. Mutta ei Remu rumpusettiään takonut ja karjunut mikrofoniin itseironisella, omintakeisella englannillaan vain markan kuvat silmissä.

Laukka ei näe ylittämätöntä ristiriitaa Remun kapitalistisen eetoksen ja rockin ´autenttisuuden´ välillä.

Tällaisessa tyypissä oli erilaisuutta Urho Kekkosen hallitsemalla tunkkaisella 1970-luvulla. Tuolloin keskustapoliitikko Eino Uusitalo ehdotti Suomelle jopa toista itsenäisyyspäivää Neuvostoliiton mielistelemiseksi. Aleksander Solzhenitsynin Vankileirien saaristo sensuroitiin, Sleepy Sleepers herätti paheksuntaa, ja kaupallinen pop-kulttuuri akuankkoineen oli matalamielistä, imperialismille haiskahtavaa väärää tietoisuutta.

Asia kuin asia yritettiin politisoida. Kulttuurin etujoukoissa piti tiedostaa oikealla tavalla, eli vallankumousvasemmistolaisesti. Lauluyhtye Agit-Prop hehkutti Neuvostoliittoa ja DDR:ää, joissa sosialismi takasi taiteilijalle vapauden toteuttaa kansojen ja työväenluokan vapautta ja ihanteita.

Kirjassa silloinen Yleisradion Iltatähti Special –ohjelman juontaja Mikko Alatalo tenttaa Hurriganesin soittajilta heidän musiikkinsa ”sanomasta”. No eihän sitä kauheasti ollut. Haastattelu ja sen yhteiskunnallinen analyysi on koomisuudessaan hykerryttävää (samoin kuin Remun ja Erkki Junkkarisen yhteishaastattelu).

Hurriganes kelpasi kuitenkin hyvin rahasammoksi vasemmalle suuntautuneelle Love Records –levymerkille.

Pop-media kävi yhtyeen menestysvuosina ylikierroksilla. Hurriganesin hehkutettiin valloittavan niin Ruotsin kuin Englannin. Ei se niin mennyt. Laukan mukaan Remukin jäi lopulta mukavuusalueelleen, bändi ei uusiutunut ja uudet virtaukset veivät mennessään uutta nuorisoa.

Laukka avaa ytimekkäästi kulttuuri(e)n murrosta 1970-luvulla. Korkean ja matalan raja liudentui, pop ja rock alkoivat olla hyväksyttyä. Taistolaislaulajat hävisivät kaikilla rintamilla. ”Oikeastaan ainoa vallankumous, jonka 1970-luvun peruskoulusukupolvi teki, oli rock-kulttuurin tuominen yhteiskuntaan.”

Tästä on myös kiittäminen European Pop Jury –ohjelmaa (joka ironista kyllä oli Euroopan yleisradioyhtiöiden järjestön EBU:n kilpailu). Hurriganes voitti vuosikilpailun joulun alla 1974 biisillään Get On. Sen jälkeen Hurriganes tunnettiin valtakunnan kaikissa notkoissa ja niemissä ja Roadrunner-levystä tuli suomalaista rock-historiaa.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa