USA, 2004. Ohjaus: Garry Marshall. Käsikirjoitus: Shonda Rhimes, Gina Wendkos. Kuvaus: Charles Minsky. Leikkaus: Bruce Green. Tuotanto: Debra Martin Chase, Whitney Houston, Mario Isovich. Pääosissa: Anne Hathaway, Julie Andrews, John Rhys-Davies, Callum Blue, Hector Elizondo. Kesto: 113 min.
Prinsessapäiväkirjat 2:n alussa muistellaan, mihin ykkösosassa jäätiin kolme vuotta sitten. Tavallinen amerikkalainen koulutyttö Mia (Anne Hathaway) tapasi vieraaksi jääneen isoäitinsä Clarissen (Julie Andrews), joka hallitsee pientä fiktiivistä Genovian kuningaskuntaa jossakin päin Eurooppaa. Mia sattuu olemaan kruununperimysjärjestyksessä Clarissesta seuraava. Tuhkimo-tarinan jatkossa kuvaillaan sitä, miten perusteinistä saadaan leivottua arvokkaasti käyttäytyvä kuningatar. Vallanvaihtoa haittaa maan seksistinen laki, jonka mukaan naispuolinen hallitsija ei voi vastaanottaa kruunua naimattomana. Mian onkin siis avioiduttava 30 päivän kuluessa. Läpi elokuvan pohdiskellaan, saako hallitsija odottaa aitoa rakkautta, vai onko hänen uhrattava oma onnensa maansa puolesta. Ei liene vaikea arvata kumpi voittaa, rakkaus vai velvollisuus.
Garry Marshall ohjaa turvallisesti ja yllätyksettömästi. Joitakin aikuiskatsojiin vetoavia sattumuksia saadaan kehiteltyä, mutta ei riittävästi. Tapojen ja yhteiskuntaluokkien törmäyskurssiksi elokuvasta ei ole, vaikka ainekset antaisivat siihen enemmän kaikupohjaa. Amerikkalaisuuden ja eurooppalaisuuden eroista ei myöskään onnistuta veistelemään mitään särmikästä; toisaalta Genoviassakaan ei juuri mikään viittaa Eurooppaan. Vitsit tuntuvat kovin keskeneräisiltä.
Jatko-osa katselee ykkösosan tavoin maailmaa ruusunpunaisten silmälasien läpi. Elokuva uhraa paljon aikaa ylellisen ympäristön, ylenpalttisten korujen ja loistokkaiden pukujen esittelyyn. Elokuvan värimaailma on huutavan kirkas, ja Mian pukuhuone on jokaisen prinsessoilla leikkivän pikkutytön unelma. Pientä feminististä särmää on koetettu ladata mukaan, mutta se jää kovin kesyksi. Kohdeyleisönsä eli noin 10-vuotiaat prinsessaleikkeihin uppoutuneet tytöt elokuva tavoittaa ja valloittaa takuuvarmasti. Jos kohderyhmää olisi haluttu laajentaa, täydellisen arvattavaan juoneen olisi pitänyt lisätä Clueless-tyyppistä ironiaa, edes hitusen piikikkyyttä.
Harvoin näkee nykyelokuvaa vailla kirosanoja ja loukkauksia mihinkään suuntaan. Makealla kuorrutetun yltiösiistin elokuvan sisus on yhtä höttöistä kuin hattara; ja kaikki vastoinkäymisetkin ratkeavat tarinassa suorastaan taianomaisesti. Anne Hathawayn aurinkoisuutta ja Julie Andrewsin eleganssia onneksi sietää katsella.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Buena Vista