Post Coitum, Animal Triste - parittelun jälkeen peto on uupunut

Ranskalaisohjaaja Brigitte Rouan näyttelee itse pääosaa tässä onnettoman rakkauden tragikomediassa, joka tarkastelee nelikymppisen naisen uudelleen herännyttä libidoa maailmanmullistavine vaikutuksineen. Post Coitum, Animal Triste on pieni elokuva mutta erikoislaatuinen elämys jo siksi, että keski-ikäisen naisen halu on niin harvoin käsitelty aihe - varsinkin tällaisella avoimella intensiteetillä.

Elokuvan symbolisena lähtökohtana on moraalitarina hiirestä, joka ei ensin huomaa junan ajaneen sen hännän poikki: hiiri palaa raiteille etsimään häntäänsä, jolloin junan pyörät katkaisevat sen pään. Häntäänsä etsii ja päänsä menettää niinsanotusti myös Post Coitumin riutuva nainen, mutta löytää sen jälleen - vai löytääkö? Siruiksi särkynyt sydän on aivan yhtä vaikea paikata kokeneena aikuisenakin.

Diane Clovier (Ro an) on menestynyt kustannustoimittaja ja perheenäiti, joka asiakkaansa kautta tutustuu komeaan ja ihanaan parikymppiseen Emilioon (Boris Terral). Äkkiä roihahtava mutta ilmeisen yksipuolinen rakkaus saa Dianen kääntämään selkänsä koko siihenastiselle siistille ja sävyisälle elämälleen: miestä on tavattava puistoissa hotelleissa makuuhuoneissa ja työpaikalla, eikä mikään enää ole niin kuin ennen. Äimistynyt aviomies Philippe (Patrick Chesnais) ja teini-ikäiset pojat seuraavat vierestä, kun kiimainen äiti menettää vähittäin niin arvokkuutensa kuin järkensäkin.

Päätarinan rinnalla kulkee kuvaus Dianen ja Philippen iäkkäästä naapurinrouvasta, joka kestettyään vuosikymmenet pottumaisen miehensä marinaa tuikkaa fileerausveitsen ukon kurkkuun. Yksi ratkaisu väljähtyneeseen liittoon sekin...

Post Coitum, Animal Triste on harvinaisen sensuelli ja vereslihainen kurkistus rakkauden, himon, mustasukkaisuuden ja petoksen arkaluontoisille alueille; se tavoittaa naisen monimutkaisen kokemusmaailman tarkassa lähikuvassa. Ro anin käsikirjoituksessa on kuitenkin puutteensa, se tuppaa laahaamaan ja huojahtelemaan paikoin vailla päämäärää.

Lupaavan alun jälkeen aihe uhkaa menettää kiinnostavuuttaan, mutta onnistuu myös hymyilyttämään parisuhteen tunnistettavilla, peri-inhimillisillä toimintamalleilla. Kukapa ei yksinäisenä olisi tukehtunut vastaantulvivien rakastuneiden parien hyökyyn? Tai vartioinut soimatonta puhelinta kuin kalleinta aarretta?

Positiivisinta hyvin näytellyssä elokuvassa on sen ranskalaisleffoille epätyypillinen toiminnallisuus puheen kustannuksella; toki nytkin riittää sivistynyttä keskustelua punaviinilasin ääressä, mutta rasittava mukafilosofointi loistaa poissaolollaan. Sen sijaan naida napsutellaan ja naimista mietitään paljon.

Teksti: Tuuve Aro