Japani, 2009. Ohjaus ja käsikirjoitus: Hayao Miyazaki. Animoinnin ohjaus: Katsuya Kondo. Leikkaus: Takeshi Seyama. Musiikki: Joe Hisaishi. Tuotanto: Toshio Suzuki. Kesto: 101 min. Levittäjä: Cinema Mondo.
Hayao Miyazakista ja studio Ghiblistä on tullut brandejä, laadun takeita. Miyazakin omista ohjauksista ei huteja taida löytyäkään. Suunnattoman kansansuosion syynä on varmasti myös se, että Japanissa animaatiot eivät ole lasten vaan koko kansan huvia. Ponyo rantakalliolla -elokuvassa animaatioguru on heittäytynyt herttaiseksi mutta ei kuitenkaan liian hempeäksi.
Ponyo kertoo 5-vuotiaasta Sosuke-pojasta, jonka Lisa-äiti työskentelee vanhainkodin hoitajana ja jonka isä seilaa merimiehenä milloin missäkin. Lisa on käytännössä yksinhuoltaja ja siksi välillä kireä ja äkisti kiivastuva. Tarina lähtee liikkeelle, kun Sosuke löytää rantaan ajautuneen lasipurkin, jonka sisälle on juuttunut pieni ihmiskasvoinen kala punaisessa mekossaan. Hän nimeää otuksen Ponyoksi, joka kuulemma japaniksi tarkoittaa pehmolelua. Sosuke lupaa suojella suloista Ponyotaan ikuisesti.
Syvä kiintymys Sosukeen ja jännittävä elämä kuivalla maalla saavat Ponyon toivomaan, että hän voisi aina elää ihmislapsena. Vedenalaisessa maailmassa Ponyolla on kuitenkin äiti, valtavankokoinen meren jumalatar ja glamrokkarilta näyttävä Fujimoto-isä, joka ei suostu luovuttamaan lastaan toiseen maailmaan. Asenteen perustana ei ole niinkään suuri isänrakkaus kuin se, että Ponyon loikkaus ihmisten maailmaan on jo pahasti ehtinyt horjuttaa luonnon tasapainoa. Pirpsakan Ponyon erottaa samannäköisistä pikkusisaruksistaan se, että hänellä on oma tahto - eikä hän aio luopua unelmastaan tulla ihmistytöksi. Tarinan erittäin löyhänä pohjana on Andersenin satu pienestä merenneidosta.
Elokuva on kokonaan käsin piirretty, mikä saa maisemat välillä muistuttamaan akvarelleja. Hahmot, maailmat ja tunnelmat vaihtuvat kirkkaissa pastelliväreissä. Miyazakin mielikuvitus on rajattoman avara ja kaunis. Ponyossa ovat mukana Miyazakin tutut elementit, vahvat naishahmot ja ekologinen sanoma. Yleensä myös vanhukset ovat hänen elokuvissaan verrattomia, näin myös Ponyossa.
Vaikka Ponyo onkin suunnattu selvästi pienemmille katsojille kuin Miyazakin aiemmat elokuvat, se ei ole lässyttävä eikä sanomaansa väkisin läpi runnova. Juonen epäjohdonmukaisuudetkin antaa anteeksi, sillä luvassa on monia huimia hetkiä, kuten uhkarohkea automatka tsunamin pyyhkäisemällä rantatiellä, kuohuvan meren tuijotellessa vihaisilla silmillään ja Ponyon juostessa aallonharjalla. Myrskyä seuraa tulva, joka taas synnyttää uudenlaisia näkymiä. Esihistorialliset kalat uivat veden peittämillä kaduilla, kasveista on muodostunut kosteikkoja ja haaksirikkoutuneiden laivojen hautausmaalla on ruuhkaa. Vanhukset kirmailevat veden alla ilman rollaattoreja ja pyöratuoleja ja toteavat, että ei väliä, jos tämä on tuonpuoleinen, koska mihinkään paikkaan ei enää satu. Tällaista kohtausta tuskin näkisi amerikkalaisessa lastenanimaatiossa.