Japani-USA, 2000. Ohjaus: Kunihiko Yuyama. Käsikirjoitus: Takeshi Shudo. Tuotanto: Norman J. Grossfeld. Kesto: 102 min.
Olen jo kauan sitten luopunut yrityksestä ymmärtää Pokemon-huuman valtteja. Kolmivuotias kummipoikani tituleeraa itseään Pokemon-kouluttaja Ashiksi, ja osaa kaikki keskeisimmät Pokemon-hokemat ja -eleet suvereenisti. Jotain sellaistahan Pokemoneissa täytyy olla, mitä aikuiset eivät yksinkertaisesti vain oivalla. Kaikki lasten vanhemmat kuitenkin huokailevat poikkeuksetta uuden Pokemon-elokuvan tuloa teattereihin. Yhden Pokemon-hahmon nimen onnistun jo muistamaan ulkoa: Pikachu on se kiltti keltainen otus, pääsiäistipun ja pehmopupun risteytys, joka lässyttää väsymättä omaa nimeään.
Kuten ensimmäinen Pokemon-elokuva, kakkososakin rakentuu kahdesta erillisestä tarinasta. Ensimmäinen on jälleen lempeämpi pikkustoori, 20-minuuttinen Pikachun pelastus. Siinä liikutaan maan alla, satumaisen metsän syövereissä. Päätarinassa pureudutaan profeetallisiin visioihin, jotka uhkaavat järisyttää maapallon balanssia. Vaaratilanteen ratkaisussa ainoa toivo on jälleen nokkela Pokemon-kouluttaja Ash Ketchum, jonka tehtäväksi kohtalo on määrännyt vaatimattomasti maailman pelastamisen. En tiedä, onko Ashin äidin kommentti elokuvan lopussa osoitus tekijöiden ironian tajusta. Äiti nimittäin toteaa pojalleen, että tämän on aina hänen sankarinsa, mutta "voisitko seuraavan kerran pelastaa maailman hieman lähempänä kotia?" Elokuvan ideologiassa Pokemon-kouluttajat ovat jumaliin verrattavia urhoollisia sankareita; heillä on velvollisuuksia, joiden suuruudelle ja tärkeydelle ei löydy haastajia.
Uusi Pokemon-elokuva esittelee liudan tuoreita hahmoja, Lugian, Slowkingin, Hoothootin, Bellossomin Laduban ja Elekidin. Niitä voi tietysti heti ostaa kaupoista tarroina, pehmoleluina ja kortteina - markkinointikoneisto jyllää täysillä. Samaa tuttua melskettä ja mäiskettä on luvassa jälleen. Animaationa elokuva on laadullisesti hyvin epätasapainoinen, kokonaisuutena silti aavistuksen verran ykkösosaa siedettävämpi. Useissa kohtauksissa taustat ovat kuin vesiväreillä kyhättyjä jähmeitä maalauksia, joiden päälle toiminta on jälkikäteen liimattu. Hurjimmissakin jaksoissa tausta pysyy staattisena, vaikka meren sähkönsiniset tyrskyt iskeytyisivät siihen. Toisaalta elokuvassa on myös jaksoja, joissa sukelletaan vauhdilla meren alle; silloin onnistutaan luomaan muutamia kohtuullisen hienoja syvyysvaikutelmia. Animaation värit ovat kirkuvan räikeitä ja animaatiotyyli jäykkää, ikään kuin paperinukkeihin olisi puhallettu henki.