Olympiaohjelmassa on 12 pikaluistelulajia: miehillä 500, 1 000, 1 500, 5 000 ja 10 000 metriä sekä joukkuetakaa-ajo ja naisilla 500, 1 000, 1 500, 3 000, 5 000 sekä joukkuetakaa-ajo.
Pikaluisteluradan kierroksen pituus on 400 metriä. Sisä- ja ulkoradan minimileveys on 4 metriä. Kilpailut suoritetaan parilähtönä: luistelijat vaihtavat rataa jokaisen kierroksen aikana. 500 metrin olympiamitalit ratkaistaan kahden luistelun yhteisajan perusteella.
Joukkuetakaa-ajossa on mukana 8 kolmihenkistä joukkuetta. Miesten matka on 8 kierrosta, naisten 6 kierrosta. Kaksi joukkuetta starttaa yhtä aikaa radan vastakkaisilta puolilta. Joukkueen loppuaika lasketaan kolmannen maaliintulijan mukaan. Nopeampi joukkue etenee jatkoon.
Lajihistoria:
Pikaluistelu on talviurheilun kilpailulajeista vanhimpia. Kansainvälinen luisteluliitto (ISU) perustettiin jo 1892, ja virallisia MM-titteleitä on jaettu seuraavasta vuodesta lähtien. Matkavalikoimaksi vakiintui alusta alkaen 500, 1 500, 5 000 ja 10 000 metriä.
MM- ja EM-kisoissa päähuomio keskittyi kilpailuun yleismestarin tittelistä. Olympiakisoissa on sen sijaan alusta (1924) alkaen kilpailtu yksittäisten matkojen mitaleista. Yleismestaruudesta on jaettu olympiamitaleita vain kerran – Chamonix’ssa 1924, jolloin voittaja oli Suomen Clas Thunberg.
Naiset kilpailivat MM-mitaleista ensimmäisen kerran 1933. Olympiakisoihin naisten pikaluistelu pääsi kuitenkin vasta Squaw Valleyssä 1960. Miesten 1 000 metriä tuli olympiaohjelmaan 1976, naisten 5 000 metriä 1988. Ratapyöräilystä mallinsa ottava joukkuetakaa-ajo on Torinon kisojen uutuuslaji.
Suomi putosi pikaluistelun suurvaltojen joukosta 1950-luvulla – Suomen viimeisimmän yleisluistelijain MM-tittelin voitti 1959. voitti vielä sprintterien MM-kultaa 1972. palautti Suomen lopulta MM-mitalikantaan 1000 metrin pronssillaan 2005.
