THL:n tilaama selvitys ikäihmisten ongelmapelaamisesta Suomessa on ensimmäinen laatuaan. Haastatteluosuuden tehnyt tutkija Elisa Pajunen kertoo huomiostaan tutkimuskentällä: markettien pelinurkissa ja ongelmapelaajien yhteisöissä.
Elisa Pajunen haluaa korostaa alkuun yhtä asiaa: valtaosalla ikäihmisistä ei ole peliongelmaa. On kuitenkin vaara, että ongelmapelaajien määrä on kasvussa, eikä ilmiöstä tiedetä ikäihmisten kohdalla kuin jäävuoren huippu.
Elisa Pajuselle jo haastateltavien löytäminen tutkimukseen muodostui isoksi haasteeksi.
− Jalkauduin Lahden seudun markettien pelipaikoille. Oma havaintoni oli se, että siellä on valtava määrä eläkeläispelaajia. Ihmiset kokivat hirveän leimaavana sen, että tulin kyselemään heiltä pelaamisesta.
Lopulta Pajunen sai kasaan 15 haastateltavaa, joiden joukossa oli sekä pelaajia että työntekijöitä, jotka työskentelivät ongelmapelaajille suunnatuissa palveluissa.
− Tutkimuksen aikana tuli melko usein esiin se, että eläkkeelle jääminen on merkkipaalu. Yhtäkkiä ihmisellä ei olekaan enää rutiineja, ja toimettomuuteen kaivataan tekemistä. Silloin peliautomaatit alkavat vetää helposti puoleensa, Pajunen kertoo.
Peleihin satoja euroja päivässä
Tutkija yllättyi haastatteluiden myötä siitä, miten voimakkaasti pelaamiseen jää koukkuun ja miten paljon pelkkiin hedelmäpeleihin saa menemään rahaa.
− Osa pelasi pahimmillaan aamusta iltaan. Heillä saattoi mennä peleihin satoja euroja päivässä, Pajunen kertoo.
Lähes kaikilla ongelmapelaajilla oli kertynyt velkaa, jopa kymmeniä tuhansia euroja. Velkojen kattamiseksi otettiin lainoja ja pikavippejä, jolloin kierre paheni.
Kun rahat eivät riittäneet, pelaajat olivat valmiita tinkimään muista kuluista.
− Eräs haastateltava sanoi, että kaupassa metsästät kaikista halvinta tuotetta, mutta peliautomaatilla käytät estoitta valtavia määriä rahaa, Pajunen kuvaa.
Pelaaminen näyttäytyi ihmisten puheissa todellisena ongelmana, kun se riistäytyi käsistä.
− Yksi haastateltava kuvasi tilannetta hyvin. Hän oli miettinyt, miksi rupesi ylipäätään pelaamaan. Ryyppääminen ei olisi hänen mielestään ollut yhtä paha asia, sillä alkoholi tappaa, mutta peliongelma on ikuinen.
Hyvin varjeltu salaisuus
Toisin kuin voisi luulla, pelaaminen ei näyttäytynyt tutkimuksessa sosiaalisena toimintana. Pelikoneen maailmaan uppoudutaan yksin, ja lähestyviin ihmisiin suhtaudutaan hieman kyräillen.
− Haastateltavat kokivat pelitilanteet jopa vähän vihamielisiksi. Pelikoneelle hakeuduttaessa olo saattoi olla toivoton ja yksinäinen, mutta silti sieltä ei haettu seuraa, Pajunen sanoo.
Ongelmapelaaja on yksin myös itse ongelmansa kanssa. Tutkimuksessa korostui, että ongelmapelaaminen on hyvin varjeltu salaisuus häpeän vuoksi.
Edes haastateltavien omat lapset eivät tienneet vuosia jatkuneesta pelaamisesta. Heitä ei haluttu huolestuttaa. Myöskään terveyspalveluiden ääressä ongelmaa ei ole helppo ottaa esiin.
− Haastateltavat kokevat, että ongelmapelaamisesta puhutaan liian vähän. Henkilökunta ei tunnista ongelmaa, joten sitä on vaikea ottaa itse puheeksi.
− Ne, jotka olivat hakeutuneet hoitoon, olivat ylittäneet häpeän kynnyksen. Läheisilleen he eivät silti olleet kertoneet hoidosta. Asiasta pystyi puhumaan vain suljetuissa tiloissa saman kokeneiden kanssa.
Yksi riippuvuuden muoto
Oma ongelmapelaaminen on ikäihmisille vaikea pala julkisesti tunnustettavaksi. Tutkimukseen osallistuneet haastateltavat toivoivat silti, että aiheesta keskusteltaisiin avoimesti ja hyväksyen.
− Tämä on riippuvuus siinä missä muutkin. Ongelmia on olemassa, ja niihin saa apua, Pajunen kiteyttää.
Pelaajat olivat myös sitä mieltä, että pelikoneita on aivan liikaa tarjolla.
− He kokivat, ettei ruokakaupoissa ole mitään tarvetta pelikoneisiin. Erillisiin pelipaikkoihin on isompi kynnys lähteä.
Lue koko tutkimus tästä
Studio55/Jenni Kokkonen