Arto Patama syyti peliautomaatteihin kolikoita 27 vuoden ajan. Vuonna 1991 addiktio saavutti pohjan. Arto kertoo, miten hän lopulta katkaisi pelikierteen.
Pelaaminen näyttäytyy jo Arton varhaisissa muistoissa. Hän oli 5-vuotias pikkupoika seuratessaan, kun isä pelasi pokeria pirttipöydän äärellä. Arto ruikutti, että lähdetään kotiin. Isä antoi pojalle markan ja pyysi tätä odottamaan vielä hetken, sillä peli oli voitolla.
− Kenties päähäni jäi alitajuisesti tykyttämään, että pelaamalla voi voittaa. Ajatus jäi itämään, Arto pohtii.
7-vuotiaana Arto kokeili ensimmäistä kertaa pajatsoa. Peruskoulun ajan Arto työnsi pajatsoon satunnaiset kolikot, jotka sattui vanhemmiltaan saamaan. Tilanne pysyi hallinnassa.
Armeija-aikaa lähestyttäessä ongelma alkoi paisua.
− Siirryin pajatsosta pokeriin, yksikätisiin ja hedelmäpeleihin. Pelaaminen alkoi olla jokapäiväistä, kun olin töissä ja sain omaa rahaa.
Vuodet peliaddiktina
Arto on pohtinut jälkeenpäin, miksi juuri hän ajautui addiktiksi, jonka elämää pelaaminen hallitsi useita vuosia.
− Väitän, ettei pelaaminen ole opittu tapa, vaan kaikki riippuvuudet seuraavat geeneissä. Toiset ovat herkempiä addiktion syntymiseen, Arto toteaa painokkaasti.
Iso osa Arton aikuisiästä on kulunut peliautomaattia takoessa. Arto muistaa yhä elävästi tunteen, jonka pauloihin pelaaja ajautuu.
− Ei siinä ajattele mitään. Peli vie kaiken huomion. Mekaaninen kone on ainoa henkilö, jolle pelaaja juttelee. Konetta taputellaan, sitä pyydetään antamaan vielä yksi voitto, Arto kuvaa.
Arto kävi töissä vain ansaitakseen rahaa pelaamiseen. Vaikka rahat olivat jatkuvasti lopussa, hän ei koskaan ajatellut, että pelaaminen olisi ongelma.
