- Missä pipo? Siis ihan oikea yömyssy - ei mikään sisäinen, vaikka kyllä siitäkin voisi nyt olla apua, vaan sellainen, joita vanhoissa pilakuvissa näkyy vanhojen ukkojen päässä. Sen lisäksi heti esille flanelliyöpuku, kolme villapuseroa ja polvisukat - ja paksut vällyt. Olen palannut Pariisiin kolmen viikon joululoman jälkeen.
Asunto Pariisin keskustassa on jääkylmä kuin suomalainen kesämökki nietosten keskellä. Vaikka pistää lämmityksen äärimmilleen, paksut seinät hohkaavat ensimmäiset päivät hyistä kylmyyttä. Mutta senkin kestää muistaen ensimmäistä talvea, jolloin oli aivan turha panna edes lämmitystä päälle, kun kaikki lämpö meni saman tien ulos hatarista vnhoista ikkunoista. Silloin tarvitsi yömyssyä koko talven. Vasta kun asennutin kaksinkertaiset ikkunat, sai panna pipon vaatekaappiin.
Mitä, eivätkö ranskikset siis ole vielä keksineet edes keskuslämmitystä? No, totta kai ovat - jo yli puoli vuosisataa sitten. Minäkin asuin vuosikausia 50-luvun kerrostalossa, jota oli siunattu keskuslämmityksellä. Luojan lykky pääsin sieltä pakoon 20-luvun kerrostaloon, jossa ei ole varustettu tuolla suurella keksinnöllä! Keskuslämmitystaloa määrää nimittäin tiukka Ranskan laki. Vaikka Ranskassa lait ovat yleensä laadittu rikkomista varten, niin lämmityslakia ei herra paratkoon koskaan rikota. Ei vaikka vanhukset paleltuvat vanhainkodeissa - sellaistakin on tapahtunut. Lämmitys ei nimittäin seuraa säätiedotuksia, vaan kalenteria. Vaikka tulisi lunta tupaan, ei keskuslämmitystä saa panna päälle ennen lain sallimaa päivämäärää lokakuun lopussa. Monena syksynä varsinkin kylmempinä vuosina elettiin siis villapuserojen ja monenlaisten yömyssyjen voimalla.
Mutta nyt täytyy kyllä sanoa, ettei Suomenkaan systeemi ole ihan loppuun asti mietitty. Joululomani aikana pahimmillaan Oulussa oli -32 astetta pakkasta. Sisällä pärjäsi niin hyvin, että sukulaisperheen lapsilla oli t-paidat päällä ja joissakin taloissa näkyi tuuletusikkuna auki pitkiä aikoja. Monen talon rappukäytävässä hohkasi niin kuuma patteri, että siinä olisi sormensa polttanut. Kun talot on rakennettu niin hyvin, ettei lämpö pääse sieltä karkaamaan eikä energiahukkaa synny siitä, niin sitten se säästö tuhlataan taloyhtiöissä aivan liiallisella lämmityksellä. Joku tolkkuhan siinäkin voisi olla - tietenkään menemättä ihan niin pitkälle kuin Ranskassa ensimmäisen öljykriisin aikoihin. Silloin asuntojen suosituslämpötila oli nimittäin +18 astetta ja oikein ministeritasolta tuli kehotus kaivaa komerosta ylle ylimääräistä villaista, "une petite laine"...
Sellaista niuhotusta ei sentään enää näe, ja viimein täälläkin on alettu tosissaan kiinnittää huomiota rakennusten lämpöeristyksiin. Mutta kaiken kaikkiaan lämmitys on täällä järkevämmällä tasolla kuin meillä Suomessa. Helsingissä käydessä joudun aina veivaamaan pattereita pienemmälle.
Lomalta paluun toinen urakka lämpimänä pysymisen lisäksi on itsensä ajan tasalle saattaminen maassa, jossa poliittisella rintamalla tapahtuu yleensä viikossa yhtä paljon kuin meillä ennen vanhaan vuodessa. Tällä tarkoitan siis rauhallisia entisaikoja ennen lautakasoja, vaalirahoitussotkuja ja puoluejohtajakilpaa. Nythän meillä on päästy lähes ranskalaiselle tasolle - eurooppalaistuminen siis etenee suorastaan uhkaavasti!
Kun talkkari on saanut uuden vuoden rahansa kirjekuoressa - yleensä kukin asukas antaa kuoressa noin viiden prosentin verran vuokrasummastaan sievästi hymyillen ja palveluksista maireasti kiitellen toivoen, että se takaa jonkinlaisen "palvelun" alkavankin vuoden aikana - kertonut korttelin viimeiset juorut ja luovuttanut postisäkin, alkaa urakka, joka sekin on Ranskassa muita monimutkaisempi. Täällä ei nimittäin ole anglosaksista journalistista perinnettä, jossa faktat kerrotaan faktoina, vaan vahva mielipidelehdistö, joka kertoo uutiset usein vahvasti väritettyinä. Kun lukee oikeistolaisen Le Figaron ja vasemmistolaisen Le Monden, saa kaksi eri versiota aivan samasta asiasta. Financial Timesista voi sitten tarkistaa, miten asia oikeasti meni...
Mutta jos haluaa päästä pikaisesti kartalle, niin silloin kannattaa lukaista poissa ollessa ilmestyneet Le Point -lehdet. Ranskalaiset ovat kehnoja päivälehtien lukijoita, mutta niiden sijasta he lukevat innokkaasti asiaviikkolehtiä, joita täällä onkin erittäin hyvä ja laadukas valikoima. Eniten anglosaksisia lehtiä kuten Newsweeksiä tai The Economistia muistuttaa Le Point, joka kertoo tiiviissä muodossa kaiken olennaisen. Lisäksi Le Pointin sivuilta täytyy heti ahmaista kirjailija Patrick Bessonin kolumni. Tarkkasilmäinen Besson osaa katsoa maanmiehiään ranskalaiseksi hämmästyttävän ulkopuolisen ottein.
Aivan pakko on myös lukea Le Figarosta Anne Fuldan päivittäinen palsta. Ranskassa on niin tiukka yksityisyyssuojalaki, ettei tavallinen kadun ranskalainen juuri tiedä, kuinka merkittävä henkilö Anne Fulda tosiasiassa on - tai ainakin olisi voinut olla... Täällä ei nimittäin ole luojan kiitos mitään likasankolehdistöä eikä edes mässäileviä juorulehtiä. Sitä jarruttaa paitsi yksityisyyssuojalaki, mutta myös ranskalaisten vähäinen kiinnostus. 1990-luvun alun kaksi kokeilua alalla menivätkin siitä syystä molemmat täysin mönkään. Mutta sen sijaan täällä on paljon hauskempi tapa kuulla, miten asiat oikeasti ovat. Ranskalaisten sosiaaliset elämän peruspilarin, päivälliskutsujen, herkkua ovat gourmet'n lisäksi myös sisäpiirijuorut.
Pariisilaispäivällisten kestoaihe aikoina ennen Carlaa oli Sarkozyn ja Le Figaron poliittisen toimittajan Anne Fuldan väitetty suhde. Niin että Anne Fuldan mielenkiintoista palstaa ei voi siitäkään syystä missään tapauksessa sivuuttaa olankohautuksella. Tosin tiettävästi kuvankaunis Anne ei missään tapauksessa ollut ainoa Sarkozyn päivien sulostuttaja, ei ainakaan niiden avioeron jälkeisten kuukausien aikana, jolloin presidentti ehti olla laillisestikin vapaalla jalalla. Kuvassa oli "luotettavien lähteiden" mukaan muun muassa monta tunnettua blondia - kunnes kuvaan astui brunette Carla ja voitti tunnetuin seurauksin koko potin pikavauhtia. Tällä kertaa talkkarin tuomasta postisäkistä löytyi tieto, että Elysée-palatsin henkilökunnan lapsille järjestetyssä pikkujoulussa lahjapaketteja jakanut Carla oli ilmoittanut, että hänen miehensä saa toki tehdä niin kuin haluaa, mutta hänelle henkilökohtaisesti riittäisi mainiosti yksikin kausi Elysée-palatsin emäntänä. Täytyy myöntää, että se on kauniisti sanottu naiselta, jonka pika-avioliiton motiiveja epäiltiin alussa pitkään. Muutenkin kaunis Carla on yllättänyt positiivisesti ja hänellä katsotaan olevan paljon hyvää ja tasoittavaa vaikutusta impulsiiviseen mieheensä. Ranskassa presidenttipeliä käydään siis jo täyttä häkää, sillä Euroopan vahvin presidentti-instituutio täytetään taas vuonna 2012.
Haiti on tietysti dominoinut koko uutisointia niin kuin kaikkialla maailmassa, mutta jos mahdollista täällä vieläkin enemmän kuin muualla - olihan Haiti Ranskan hallussa aina 1500-luvulta lähtien vuoteen 1804 eli sen itsenäistymiseen asti. Ja ranskalaiset kiittävät haitilaisia sen antamasta ratkaisevasta äänestä, jonka ansiosta ranskan kieli on YK:n toinen virallinen kieli. Ei ollenkaan mikään pieni juttu tässä suurta sivistyskieleltä puhuvien maassa.
Mutta kertaakaan edes Haitille ei ole kerralla annettu yhtä paljon palstatilaa kuin vuoden alun toiselle yllätysuutiselle, Philippe Séguinin äkkikuolemalle. Jos pääkaupungin suurin lehti Le Figaro uhraa henkilölle kolme kokonaista aukeamaa ja mahtavassa Invalides-kirkossa järjestettettyihin hautajaisiin osallistuivat sekä nykyinen että entiset Ranskan presidentit , voi jokainen päätellä, ettei kyseessä ollut kuka tahansa Monsieur Dupond eli täkäläinen Matti Meikäläinen.
Kyseessä oli viimeinen kunnon gaullisti, jolle Bryssel oli se suuri peikko, joka uhkaa Ranskan suuruutta. Séguin oli yksi kolmesta täkäläisen poliitiikan nokkamiehistä, joka organisoi Maastrichtin sopimuksen vastaisen kampanjan - ja melkein onnistui siinä! Mikään perustuslakipykälä ei pakottanut Ranskaa järjestämään asiasta kansanäänestystä, mutta kun kaikki mielipidemittaukset osoittivat kansan olevan asian takana, suurena Euroopan rakentajana tunnettu presidentti Mitterrand päätti näyttää Euroopan muille maille vähän mallia. Mutta hän ei osannutkaan varautua Séguinin taitavaan ja intohimoiseen taisteluun. Minäkin tein tv-juttuja komeista kokouksista, joissa Séguin paasasi kuin pappi, trikolori liehui ja Marseljeesi kaikui: Eurooppa ja Bryssel vapiskoon!
Ja niinhän siinä kävi: Muutamassa kuukaudessa Maastrichtin sopimuksen reilu kannatus supistui täpärään runsaan prosentin eroon. Ranskan kansa oli jakautunut kahtia. Se oli Chiracin kohtalonhetki. Ranskan suuruudesta kiinni pitävät gaullistit tietysti vastustivat periaatteessa Euroopalle valtaoikeuksia antavaa sopimusta. Presidentiksi pyrkivä Chirac ymmärsi kuitenkin, että hänen tulevaisuutensa on Euroopassa ja päätti antaa tukensa Maastrichtille päinvastoin kuin vanha ystävänsä ja uskollinen tukijansa Séguin - ja Chiracin tuki ratkaisi kansanäänestyksen lopputuloksen.
Kaikille jäi kuitenkin mieleen jännittävä suuri tv-debatti Mitterrandin ja Séguinin välillä. Koko kansa istui nokka ruudussa, kun kaksi tunnetusti loistavaa oraattoria otti mittaa toisistaan. Kaikkien suureksi hämmästykseksi seposelvä voittaja oli Mitterrand. Suurten kokousten suuri puhuja oli vanhan vasemmistopresidentin edessä lauhkea kuin lammas. Myöhemmin Séguin selitti, että kun hän näki, että kulisseihin tuotiin kenttäsairaala ja sen miten vakavasti sairas presidentti oli - sitähän kansa ei silloin tiennyt - ei hänen luontonsa riittänyt lähes kuolemansairaan valtiomiehen vastustamiseen.
Onko se koko totuus, sitä on vaikea sanoa, mutta osaksi sen voisi uskoakin. Vaikuttavuudestaan huolimatta Séguin, ministeri, kansalliskokouksen puhemies ja puoluejohtaja, oli lopulta äärimmäisen inhimillinen. Kun haastattelin häntä kerran erään vaalikampanjan yhteydessä, hän jäi juttelemaan pitkäksi ajaksi ja kertoi, että hän käy purjehtimassa Suomessa, missä hänellä on ystäviä Seppälän suvussa. Sen jälkeen hän piti aina huolen siitä, etten jäänyt hänen yhdessäkään tiedotustilaisuudessaan ilman kysymysvuoroa, vaikka hänelle paljon tärkeämpi ranskalaismedia painoi päälle.
Mutta Séguin oli myös varoittava esimerkki siitä, miten epäterveelliset elämäntavat vievät ennenaikaiseen hautaan. Kerran istuin lounaalla hänen lähellään ja huomasin, että hän poltti kuin korsteeni. Hän oli innokas penkkiurheilija ja piti tarkan huolen siitä, ettei itse harrastanut yhtäkään pitämistään lajeista. Hän kuoli sydänkohtaukseen saappaat jalassa kesken vastuullisen työsaran Ranskan valtion rahakirstun virallisena valvojana. Ranskan valtavan budjettivajeen alla hän olikin huutavan ääni erämaassa. Vielä lehtipilapiirroksessa hautajaisiaan polvenreunalta tarkaileva Séguin jyrisi nähtyään valtion suuren seppeleen: -Aivan liian kallis!
Näiden ajatusten siivittämänä lähdenkin tästä lenkille Luxembourgin puistoon!
P:S: Tästä lähtien tällä palstalla on toivomuksestani juuri näitä "Pariisin päiviä". Ranska on edelleen meille suomalaisille se suuri EU-maa, jonka me tunnemme huonoimmin ja jota kohtaan meillä on joskus vähän rimakauhuakin - niin ääripäitä me olemme keskenämme monessa suhteessa. Kun olen saanut ja joutunut tutustumaan tähän maahan ja sen asukkaisiin keskimääräistä perusteellisemmin, toivon, että näistä tulkinnoista ja taustoista olisi muillekin edes vähän huvia ja hyötyä niin työelämässä kuin lomamatkoilla. BONNE ANNÉE eli hyvää alkanutta vuotta kaikille!