Pappi lukkari talonpoika vakooja

Englantilaisen John le Carrén vuonna 1974 ilmestynyt vakoiluromaani Pappi lukkari talonpoika vakooja uudisti aikoinaan lajityyppiä psykologisella ja realistisella otteellaan. Teos innoitti myös kiitetyn minisarjan, jonka pääosassa vakuutti Sir Alec Guinness.

Le Carré teki antisankarihahmostaan George Smileystä James Bondin vastakohdan: harmaan, väsyneen ja työnsä kyynistämän vakoojaraakin, joka on nähnyt liikaa hätkähtääkseen enää mistään. Romantiikka on hänestä kaukana.

Nyt kylmän sodan kiemuroihin uppoutuu ruotsalaissyntyinen Tomas Alfredson, joka muistetaan persoonallisesta vampyyritrilleristä Ystävät hämärän jälkeen (2008). Uusi filmatisointi on kahminut jo kasan Bafta-palkintoja sekä kolme Oscar-ehdokkuutta, joista tärkeimmän eli miespääosapystin veikkaillaan menevän Gary Oldmanille.

Vuonna 1973 Britannian MI6:n entinen agentti Smiley (Gary Oldman) saa tehtäväkseen selvittää, kuka salaisen palvelun sisällä on neuvostovakooja. Samaan aikaan miehen avioliitto on ajamassa karille. Avukseen hän saa nuoren agentin Peter Guillamin (Benedict Cumberbatch). Yksikön johtaja Control (John Hurt) on rajannut epäillyt viiteen, joihin lukeutuu myös Smiley itse. Muut epäillyt ovat kunnianhimoinen Percy Alleline (Toby Jones), jäyhä Roy Bland (Ciarán Hinds), ylimielinen Bill Haydon (Colin Firth) ja pikkutärkeä Toby Esterhase (David Dencik).

Budapestin, Istanbulin ja Lontoon maisemissa liikkuva elokuva esittelee joukon surullisia ihmisiä: heidän yksityiselämänsä on täydellisesti uhrattu raadolliselle työlle. He joutuvat jatkuvasti vilkuilemaan olkansa yli eivätkä voi luottaa kehenkään, edes läheisimpiin. Vanhojen hyvien aikojen ihanteet on viskattu romukoppaan, petosten lonkerot ulottuvat huipulle asti.

Bridget O’Connorin ja Peter Straughanin käsikirjoitus on monisyinen enimmäkseen hyvässä ja hitusen myös pahassa. Kerroksinen ja vähittäin avautuva tarina on kiehtovasti rakennettu – mutta juonilankoja, salaliittoja ja peitenimiä pursuavan romaanin ahtaminen reiluun kahteen tuntiin ei ole ollut ongelmatonta. Hetkittäin haasteellisuus muuttuu silkaksi sekavuudeksi, mikä tunnetasolla etäännyttää.

Etäännytettyä vaikutelmaa lisäävät Hoyte Van Hoyteman kuvaaman elokuvan harmaasävyinen väritys ja Oldmanin viileä pääosasuoritus. Veteraanin tavaramerkki, usein koomiseksi äityvä ylinäytteleminen, loistaa poissaolollaan. Tilalla on uhkaavan rauhallinen mies rumissa silmälaseissa. Toimii.

Brittinäyttelijöiden kaarti on kauttaaltaan loistava. Alfredsonin ohjauksessa pienet eleet, kätketyt jännitteet ja asemanvaihdokset saavat tärkeän sijan. Ilma on tiheänä merkityksistä.

Pappi lukkari talonpoika vakooja on intensiivinen ja tyylikäs tutkielma inhimillisyyden rajapinnoista skitsofreenisessa maailmantilanteessa, jossa yksilöllä on uhrattavan pelinappulan arvo.

Teksti: Tuuve Aro