USA 2005. Ohjaus: Florent Emilio Siri. Käsikirjoitus: Doug Richardson, Robert Craisin romaanin pohjalta. Tuotanto: Mark Gordon, Bruce Willis, Arnold Rifkin. Kuvaus: Giovanni Fiore Coltellacci. Leikkaus: Richard Byard ja Olivier Gajan. Pääosissa: Bruce Willis, Kevin Pollak, Jimmy bennett, Michelle Horn, Ben Foster, Jonathan Tucker, Marshall Allman, Serena Scott Thomas, Rumer Willis. Kesto: 113 min.
Viisikymppinen Bruce Willis tuntuu iän myötä vain tiukkenevan. Miehen kiiltävään kaljuun mahtuu enemmän karismaa kuin tusinaan tavallisia toimintatimoja. Nyt hän vakuuttaa vahvana veteraanikyttänä peräti neljässä tulevassa leffassa, joista kaksi kiinnostavinta ovat rajoja kokeilevia trillereitä: persoonallinen sarjakuvafilmatisointi Sin City, joka saa Suomen ensi-iltansa kesällä, sekä ranskalaisohjaaja Florent Emilio Sirin tanakka taidonnäyte Panttivanki, jossa Willis on toiminut myös tuottajana. Robert Craisin rikosromaaniin perustuva paukkupaketti panee paatuneenkin katsojan sukat sekaisin, mutta ei jää pelkäksi rämistelyksi. Tavoitteet ovat olleet selvästi korkeammalla, ja niissä on onnistuttu komeasti.
Jeff Talley (Willis) on pitkän uransa aikana kaiken nähnyt poliisineuvottelija, mies joka purkaa epätoivoisia panttivankidraamoja vatsakatarrin ja hermojen hinnalla. Jopa viilipyttymäisen Talleyn mitta täyttyy ratkaisevan virhearvion maksettua kokonaisen perheen hengen – syyllisyys painaa ja avioliitto Janen (Serena Scott Thomas) kanssa rakoilee. Muutto hektisestä Los Angelesista pikkukaupungin poliisiksi tuo hetken helpotuksen, mutta pian paha piiritystilanne on jälleen käsillä, eikä mies pysty pitämään itseään irti: myös hänen oma perheensä, Jane ja teini-ikäinen Amanda (Willisin oikea tytär Rumer) ovat vaarassa. Talley joutuu siis ensimmäistä kertaa maistamaan miltä neuvottelun toisesta, pelkäävästä osapuolesta tuntuu.
Monisäikeinen juoni tiivistyy kukkuloiden linnoitusmaiseen luksus-taloon, jonka omistaa hämäriin bisneksiin sekaantunut liikemies Walter Smith (Kevin Pollak). Huushollin ottaa haltuunsa kolme nuorta rikollista: veljekset Dennis (Jonathan Tucker) ja Kevin (Marshall Allman) ovat vain epävarmoja amatöörejä, mutta Mars (Ben Foster) kylmäverinen psykopaatti. Poikien spontaani autovarkaussuunnitelma paisuu nopeasti mahdollisen miljoonasaaliin myötä – mutta huippuunsa viety hälytysjärjestelmä on viritetty, poliisit ovella ja pian ruumiita kanveesissa. Loukussa ovat Smithin lisäksi hänen murrosikäinen tyttärensä Jennifer (Michelle Horn) ja pieni mutta neuvokas Tommy-poika (Jimmy Bennett).
Elokuva hyödyntää sokkeloisen miljöönsä taiten: valtavan rakennuksen ahtaat ilmastointikanavat, panssarilukittavat huoneet ja kaksipuoliset peilit tarjoavat oivallisen maaston takaa-ajoille, piilottelulle ja kasvavalle piinalle. Jännitystä syventää henkilöhahmojen ymmärrettävyys. Sekä vangitsijat että vangitut, uhrit että rikolliset tuodaan lähelle ja heidän toimintansa motiivit esiin, ja lajityypille ominaiset karikatyyrit korvautuvat ihkaoikeilla luonnekuvilla. Kaikkein kaamein ja samalla kiinnostavin hahmoista on sadisti Mars, läpeensä traumainen ja itsensä paaduttanut yksilö, jonka saappaisiin Mullan alla -sarjasta tuttu Ben Foster hyppää ikimuistettavalla intensiteetillä.
Tummanpuhuvan Panttivangin eurooppalaisuus näkyy muun muassa sen kaunistelemattomassa tavassa kuvata väkivaltaa. Meininki on raakaa ja paljasta, kaukana amerikkalaisen etäännyttävästä tai humoristisesta viihde-estetiikasta; vaikkapa selkään ampuminen, kuolevan kärsimyksistä nauttiminen tai kaverin viskaaminen porraskuiluun eivät ole juttu eikä mikään. Ja koska kyyninen teos ei mystifioi väkivaltaa saati sen onnettomia suorittajia, loppupuolen mahtipontinen huipennus tulimyrskyineen tuntuu turhalta. Kuin mukaan olisi ollut pakko ympätä rehvakasta rambomeininkiä suuren Die Hard -yleisön makuun. Samalla ”paha”, joka tähän asti on ollut luonnehäiriöiden ja muiden inhimillisten tekijöiden tulema, muuttuu Todella Pahaksi demonihahmoksi.
Säveltäjä Alexandre Desplat on luonut elokuvan taustalle mahtavan ja tunnevoimaisen sävelmaailman, joka tempaa mukaansa jo nokkelasti rakennettuihin alkukrediitteihin ja parhaimmillaan tehostaa tapahtumien dramaattisuutta. Hetkittäin sinfoniaaninen pauhu tosin puskee niin voimakkaasti esiin, että se kääntyy itseään vastaan ja muuttuu tahattoman koomiseksi. Tämä ei liene ollut tarkoitus.
Pienistä puutteistaankin huolimatta Panttivanki on ehdottomasti yksi viime aikojen tehokkaimmista jännäreistä, joka kohoaa kirkkaasti lajityypin massasta: se on visuaalisesti hengästyttävä, yhtaikaa ahdistava ja katharttinen matka ihmisen pimeimpiin ytimiin. Kuin armoton ruuvipenkki se pitää katsojan istuimen reunalla, rystyset valkoisina ja hermot kireällä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors