Pakkoneuroosista kärsivän Jukan* sairaus puhkesi hänen ollessaan parikymppinen. Oudot oireet hävettivät nuorta miestä niin, että hän ei uskaltanut puhua niistä kellekään, saati sitten hakea apua. Lääkäriin hän meni vasta ollessaan itsemurhan partaalla.
Jukka alkoi kärsiä pakko-oireista muutettuaan armeijan jälkeen vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan.
– Olin jo pikkupoikana täydellisyyteen pyrkivä ja nuuka, mitkä ovat tyypillisiä ominaisuuksia pakkoneurootikolle. Olen aina myös nauttinut siivoamisesta ja tavaroiden järjestelemisestä, mutta hälytyskellot alkoivat soida vasta, kun pakkoneuroosi oli jo saamassa elämässäni vallan, Jukka kertoo.
Hän onnistui salaamaan tilansa läheisiltään pitkään, sillä hän tapasi näitä vain harvoin.
– Elin pitkään kaksoiselämää, ja salasin oireeni kaikilta. Se oli todella kuluttavaa aikaa ja luulin sekoavani. Jäin "kiinni", kun vanhempani ja veljeni tulivat yllättäen kylään, ja näkivät että oli päällystänyt asuntoni kaikki ovenkahvat talouspaperilla.
– Toki he olivat aavistaneet aiemminkin, että kaikki ei ollut kunnossa. Olinhan heidän luonaan kyläillessäni käyttäytynyt oudosti, vaikka yritinkin esittää "normaalia". Saatoin pahimmillani esimerkiksi seistä 12 tuntia istumatta kertaakaan, sillä pelkäsin bakteereja.
"Sairaudelle ei saa antaa valtaa"
Ovenkahvojen päällystäminen kuulostaa terveen korvissa varmasti todella oudolta. Johan sen järkikin sanoo, että omassa asunnossa tuskin piilee vaarallisia bakteereja.
– Kyllä minäkin sen järjelläni ymmärsin – ei siinä ole mitään vikaa – mutta en silti voinut pakkotoiminnoilleni mitään, Jukka yrittää selittää.
– Järjellä ei itse asiassa ole mitään tekemistä tämän sairauden kanssa. Kyse on siitä, että mieli sanoo toista ja järki toista. Kun oireet ovat pahimmillaan, ei auta, että joku kehottaa ryhdistäytymään. Terveen ihmisen on vaikea tätä käsittää, hän lisää.
Jukka toteaa, että jos sairaudelle antaa pikkusormen, se vie helposti koko käden.
– Siinä vaiheessa, kun vähänkin epäilee, että kaikki ei ole kunnossa, kannattaa hakea apua, eikä missään nimessä jäädä yksin ongelmiensa kanssa. Sinunkin kannattaisi olla tarkkana, hän neuvoo toimittajaa, joka paljastaa tarkistavansa herätyskellonsa moneen kertaan, jos seuraavana päivänä tapahtuu jotakin tärkeää.
– Varsinkin jos siitä tulee niin ahdistavaa, ettet saa unta ennen kuin olet tarkistanut herätyskellosi moneen kertaan, tai jos heräät kesken unien tarkistamaan sen uudelleen, olisi syytä tehdä asialle jotakin, hän sanoo.
Veli pelasti itsemurhalta
Nykyisin Jukka pärjää sairautensa kanssa melko hyvin, vaikka se tekeekin elämästä paikoin hyvin rasittavaa. Vielä joitakin vuosia sitten tilanne oli toinen, kun häpeä ja ahdistus ajoivat Jukan itsemurhan partaalle.
– Olin jo suunnitellut ampuvani aivoni pellolle, mutta veljeni aavisti aikeeni, ja pelasti minut, Jukka kiittelee.
Hän muistuttaa, että läheisten tuki on pakkoneurootikoille erittäin tärkeää. Myös vertaistuesta olisi hyötyä, mutta sitä ei Jukan mukaan ole juurikaan saatavilla.
– Itse olen päättänyt olla häpeämättä. En myöskään suostu antamaan sairaudelle periksi, vaan pyrin kohtaamaan pelkoni. Jos lannistuu, ja antaa pakkotoiminnoille vallan, peli on menetetty.
*Jukan nimi on muutettu
Studio55/Elina Rantalainen