Suomen joukkue saavutti Rion olympialaisista vain yhden pronssimitalin, ja maan urheilujohtoa on laihan menestyksen jälkeen soimattu ankarasti.
Atlantassa 1996 naisten keihään olympiakultaa voittaneen Heli Rantasen mielestä myös urheilijoilla on kuitenkin peiliin katsomisen paikka.
Miksi Suomi menestyi niin huonosti Riossa?
Iso kysymys. Fakta on se, että laadullisesti meillä ei edes ollut siellä niin paljon mitalikandidaatteja. Epäonnistumisia tulee ja venymisiä, mutta jos ei ole oikeasti potentiaalia ja realistisia mahdollisuuksia, niin ei sieltä kannata ihmeitä joka kerta odottaa.
Olivatko odotukset liian suuria?
Käsittääksenihän ei edes asetettu mitään tavoitteita virallisesti. Mielestäni siinä on kysymyksen paikka, miksi ei tehty. Onko siinä jo kysymys ja vastaus samassa? Eikö ihan ehkä itsekään uskottu siihen ja pelättiinkö, että tulee jotain ongelmia?
Tehdäänkö huippu-urheilun johtamisessa jotakin väärin?
En lähde tuota ruotimaan, koska olen ollut pois valmennustoiminnasta monta vuotta enkä tiedä toimintatapaa ja lajiliitoille jaettuja resursseja. En halua mollata enkä kyseenalaistaa mitään, mistä en tiedä.
Mitä parantaisit nykyisessä huippu-urheilussa?
Ainakin yleisurheilussa pitäisi entistä enemmän panostaa valmentajan ja urheilijan yhteistyöhön. Mielestäni on myös ollut havaittavissa asennevammaa urheilijoissa. Liikaa ajatellaan, että harrastetaan. Jos pitää käydä töissä ja toisessa työssä ja sitten vähän urheilla, niin se on mielestäni enemmän sitä harrastamista.
Pitää löytyä urheilijalta rahkeet ja sitten myös panostuksia liitolta ja olympiakomitealta. Sen keskustelun pitäisi kuitenkin mennä niin, että jokainen katsoo itseään peiliin.
Eli urheilijat eivät voi piiloutua sen taakse, että johtoportaasta ei tule rahaa?
Inhoan sitä itkua, että rahaa, rahaa, rahaa. Kyllä se sitäkin vaatii, en sitä kiellä, kun muistelen omaa uraa. Mutta siinä piti tulla itsellekin sellainen herätys, että olen valmis katsomaan olympiadin, eikä tarvitse kiikkustuolissa miettiä, annoinko kaikkeni. Ne ovat valinnan paikkoja.