Oliko pää taas puskassa?

EU-maiden keskinäisessä ja sisäisessä pakolaiskeskustelussa on useita säälittäviä piirteitä. Kaikkein säälittävintä on väittää, että tämä viimeisin massiivinen joukkovaellus tuli yllätyksenä. 

Näitä ääniä on kuultu myös Suomesta, missä pakolaiskramppi on lähes yhtä kova kuin Itä-Euroopassa.

Jokainen, joka on seurannut edes jotenkin säännöllisesti vaikka vain pelkkiä uutisotsikoita, on vääjäämättä tiennyt jo vuosia hälyyttävästä pakolaisongelmasta ja Eurooppaan kohdistuvasta paineesta. Kaikki merkit ovat viitanneet siihen, että koko ajan mennään huonompaan suuntaan.

2000-luvun puolivälistä lähtien eurooppalaiset tiedotusvälineet ovat tehneet karmivia juttuja ihmissalakuljetuksesta. Pakolaiset ovat kertoneet, miten heitä sullotaan pieniin pakettiautoihin ja kuljetetaan vuorokausikaupalla halki Euroopan ilman ruokaa ja vettä. 

On päivänselvää, että myös Suomessa viranomaiset ja poliittiset päättäjät ovat tienneet tästä kukoistavasta, kasvavasta ja vastenmielisestä rikollisuudesta.

Olin itse jo viisi vuotta sitten todistamassa Italiassa Lampedusan saarella, miten pienen saaren avuton vastaanottokeskus täyttyi ääriään myöten venepakolaisista ja miten merivartiosto toi rantaan haaksirikossa menehtyneitä afrikkalaisia. 

Neljä vuotta sitten koko Euroopan media oli täynnä juttuja Kreikan ja Turkin välisestä rajasta Kreikan koilliskulmassa. Afganistanista, Irakista ja Afrikan kriisipesäkkeistä tuli pakolaisia  EU-alueelle 500-700 ihmisen päivävauhtia. Osa hukkui yrittäessään ylittää rajajokea.

Kreikassa oli aivan liian vähän vastaanottokeskuksia ja ne vähätkin olivat pöyristyttävässä kunnossa. Ateenan kaduilla yöpyi kymmeniä tuhansia laittomasti maahan tulleita. 

Olin yhtenä ensimmäisistä suomalaisista tekemässä juttuja tästä pakolaishelvetistä. Samaan aikaan euroalueen velkakriisi kärjistyi. Kirjoitin jo tuolloin, että Kreikassa näkyy kaikkein paljaimmin, miten EU on epäonnistunut sekä rahaliiton että Schengenin-sopimuksen toteuttamisessa.

Nykyisen pitkän pakolaiskriisin juuret ovat tietysti lähtömaissa. Juuri nyt erityisesti Syyriassa. Sen toisteleminen ei ole mitään kovin kekseliästä eikä varsinkaan mitään uutta.

Jo pitkään on tiedetty, että tilanne Syyriassa, Irakissa, Afganistanissa ja esimerkiksi Eritreassa ei ole menossa parempaan suuntaan. Päinvastoin. Pitkään on myös tiedetty ja varoitettu,  että juuri Syyriasta tulee valtava ja kasvava määrä pakolaisia sekä naapurivaltioihin että Eurooppaan. Tulee, koska konfliktin laukaisemiseksi ei tehdä mitään tai ei ainakaan riittävästi.

Kaikesta tästä huolimatta eurooppalaiset päättäjät ovat puhuneet yllätyksestä.

Juha Sipilän hallitus on antanut ymmärtää, että edes kevään hallitusneuvotteluissa ei vielä pystytty varautumaan viime kuukausien historiallisiin pakolaismääriin. Ei pystytty, vaikka Müncheniin tuli juuri Suomen hallitusneuvottelujen aikaan turvapaikanhakijoita 400 ihmisen päivävauhtia.

Toki myös Saksassa ajoittaista pakolaiskaaosta on perusteltu sillä, että kriisin mittakaava on ollut yllättävä. Nämä äänet on kuitenkin vaiennettu julkisuudessa tylysti ja tehtyjä virheitä korjattu nopeasti. Hyvä esimerkki virheiden korjaamisesta on se suvereeni tapa, jolla München otti yhden viikonlopun aikana vastaan 20000 turvapaikanhakijaa.

Mistä tässä ”yllätyslänkätyksessä” sitten on kysymys? Pahoin pelkään, että Suomessa on yksinkertaisesti pidetty jo vuosia päätä puskassa ja rukoiltu hiljaa, että kriisi kapseloituu tiettyihin EU:n rajavaltioihin ja että Saksa, Ruotsi ja muutamat muut tekevät likaisen työn.   

Tähän ”pää puskassa” -vaihtoehtoon viittaa sisäministeri Petteri Orpon (kok.) lausunto, jonka mukaan Suomen pitää ottaa lisää turvapaikanhakijoita, koska Ruotsi alkaa olla täynnä. Eli kyse ei ole yllätyksestä, vaan puskassa hiljaa lausutusta toiveesta, joka ei toteutunut.

Saksassa viranomaisia ja poliitikkoja on syytetty liian ruusuisista tilannearvioista, joiden vuoksi ei ole osattu valmistautua pahimpaan. Vaikka karut faktat ovat olleet tiedossa, ennusteissa pakolaismäärät on ruuvattu mahdollisimman alas. 

Inhorealistista pakolaispolitiikkaa, jossa valmistaudutaan valtavien ihmismäärien vastaanottamiseen, on vaikea myydä äänestäjille. On parempi olla epärealistinen ja toivoa parasta.  Perussuomalaisten pihdeissä killuvassa Suomessa on tietysti sorruttu samaan. 

Joka tapauksessa tilanne on nyt päällä ja jonkun pitää se hoitaa. 510 miljoonan asukkaan EU pystyy helposti ottamaan kaksi tai kolmekin miljoonaa turvapaikanhakijaa, jos taakka jaetaan jotakuinkin tasapuolisesti. 

Varsinainen haaste on pakolaisten kotouttaminen. Saksassa, Ranskassa ja monissa muissa EU-maissa tässä on epäonnistuttu jo moneen kertaan. Se näkyy esimerkiksi saksalaisten suurkaupunkien lohduttomissa ulkomaalaiskortteleissa. Siirtolaisille ei ole tarjottu edellytyksiä sopeutua eikä heitä ole vaadittu sopeutumaan. Monikulttuurisuudesta on tullut krooninen ongelma - ei voimavara.