Niin se käy (And So It Goes)

Väsähtäneitä ja latteita romanttisia komedioita suolletaan tasaiseen tahtiin siinä toivossa, että edes jokunen yltäisi kassamagneetiksi kypsemmän yleisön keskuudessa. Ja niin myös käy – vaan tuskin Rob Reinerin uutuuselokuvan kohdalla.

Niin se käy (And So It Goes, 2014) on tarina äreästä leskimiehestä, Oren Littlestä (Michael Douglas), joka haluaa netota muhkeat eläkerahat uransa vihoviimeisestä kiinteistökaupasta.

Miljoonia odotellessa ukko siemailee martineja vuokratalonsa kuistilla ja solvaa mennen tullen kivoja naapureita. Kun vankilaan joutuva poika (Scott Shepherd) sysää 9-vuotiaan tyttärensä Orenin vastuulle, yrittää pappa nakata lapsen seinän takana asuvan baarilaulajattaren hoiviin.

Miehensä kuolemaa sureva Leah (Diane Keaton) kiintyy tyttöön, mutta ihan näin helposti ei vaari veräjästään pääse. Eripuraisen kaksikon välille syntyy outo yhteishuoltajuus, jonka seuraamukset ovat tietenkin ennalta arvattavan romanttisia. 

Niin se käy on jälleen uusi variaatio puhki kuluneesta teemasta ”ihmisvihaaja oivaltaa elämän ihmeellisyyden”. Käsikirjoituksen takana on muuten sama mies, Mark Andrus, joka kynäili Jack Nicholson -komedian Elämä on ihanaa (As Good As It Gets, 1997).

Reinerin elokuvaa varten Nicholsonin ärhentely on kirjoitettu Michael Douglasille alkuperäistä miedompana ja yksinkertaisempana. Douglas tekee ilkimyksensä löysin rantein ja pinnallisesti. Kuva cocktail-lasi kourassa löysäilevästä Oren Littlestä rinnastuu mielleyhtymään rutiinirooleilla miljoonia tahkoavasta Hollywood-tähdestä. 

Diane Keatonin laulavassa lavakarismassa ei ole mitään vikaa, mutta näyttelijän työn kannalta tilanne alkaa olla jo hälyttävä. Leah on jo ties kuinka mones neuroottinen sähläri Keatonin uralla.

Tutut ja ah niin ärsyttävät maneerit peittävät alleen hienovaraisemmat vivahteet, joita elokuva olisi voinut nostaa materiaalistaan esiin. Keatonia itseään ei toki voi syyttää tekijöiden henkisestä laiskuudesta.

Sievistelyä ja söpöilyä, vääräaikaista vitsien vääntämistä ja pateettista paisuttelua – katsojan päällimmäiseksi tunteeksi jää myötähäpeä elokuvaa ja sääli näyttelijöitä kohtaan. On myös vaivaannuttavaa huomata, millaiseen alennustilaan ennen niin pätevä Rob Reiner on vajonnut.

Mm. Spinal Tap- (1984) ja Kun Harry tapasi Sallyn (When Harry Met Sally, 1989) -komedioilla loistaneen Reinerin terä on totisesti tylsynyt. Pienessä sivuosassa vilahtava ohjaaja antaa näyttelijöidensä ajelehtia innottomasti keskentekoisen draaman halki.

Kun henkilöt, heidän suhteensa ja käsillä oleva tilanne vaikuttavat epäaidoilta ja puolivillaisilta, ei mikään voi ihmeemmin hetkauttaa. Alun ja lopun väliin mahtuu vain puolitoista tuntia puuduttavaa yhdentekevyyttä.