NBA johdatti katsojansa All-Star -viikonlopun tapahtumiin "Vaarallinen tehtävä" -tunnusmusiikin tahtiin. Tunnarin englanninkielisen tittelin mukaisesti liigalla oli lähes mahdoton tehtävä - pitää katsojat kiinnostuneina kahdeksan peräkkäisen ohjelmatunnin tapahtumiin. Kun en itse päässyt työesteiden vuoksi Washingtoniin katsomaan ottelua, voin antaa "todellisen" fanin näkökulman viikonlopun tapahtumiin!
TNT-kanava näytti MCI Centerin tapahtumia koko lauantaipäivän, alkaen puoliltapäivin liigan "Team Up" -nuorisojuhlalla. Se oli suht' lupaava alku päivälle - yleisö eli äänekkäästi mukana, kun tuhansia koululaisia Washington DC:stä oli päästetty katsomaan idoleidensa näytöksiä. Lapset huusivat suoraa kurkkua kenelle tahansa, joka kiipesi näyttämölle, oli hän sitten pelaaja, laulaja tai NBA Inside Stuff -juontaja Ahmad Rashad. Tunnin mittainen PR-tapahtuma antoi liigalle mahdollisuuden jälleen näyttää, kuinka se välittää nuorista ja heidän tulevaisuudestaan.
Parin tunnin tauon jälkeen TNT palasi ruutuun NBA All-Star -ennakko-ohjelmalla. Studiojuontaja Ernie Johnsonilla oli vieressään tutut kommentaattoriystävänsä Kenny Smith ja Charles Barkley. Tämä kolmikko oli vastaanottanut illan vaikeimman haasteen - juontaa koko loppupäivän ohjelma!
NBA:n ja TNT:n onneksi Johnson, Smith ja Barkley ovat kehittyneet liigan arvokkaimmaksi pelaajiksi tänä vuonna. Johnsonin "straight man" on täydellinen partneri Smithin yliampuvalle hehkutukselle ja Barkleyn armottomalle kritiikille. Johnson ja Smith oli hyvä kaksikko jo viime vuonna, mutta Sir Charlesin herjanheitto on parasta, mitä NBA on tarjonnut televisiossa tänä vuonna. Hän sanoo suoraan mitä hän ajattelee, ja useimmiten se on totta ja samalla myös uskomattoman hauskaa. Barkley osaa myös nauraa itselleen, mikä on tässä ryhmässä tarpeen, sillä Johnson, "Kenny the Jet" ja Barkley keksivät kilpaa toisistaan mitä hullumpia juttuja. Kun vielä ohjelmassa vierailevat pelaajat ja valmentajat osallistuvat Barkleyn piikitykseen, purkissa on TV:n parasta komedia-antia.
Jos teillä on ystäviä USA:ssa, pyytäkää heitä nauhoittamaan pari TNT:n ottelua ihan pelkästään puoliaikashown vuoksi. Tässä muutama viikonlopun parhaimmista kommenteista:
- On hyvä, että Charles on alkanut laihtua, silla "Professori Klump" -look ei ollut kovin hyvä hänelle. (Kevin Garnett)
- Okei, mä tiedän, että me otetaan haastattelijoiksi entisiä pelaajia ja valmentajia, mutta mistä lähtien myös parittajat ovat saaneet täältä töitä? (Barkley viitaten toimittaja Craig Sagerin hopeiseen, kiiltävään pukuun)
- Kadun yhtä kertaa, kun hyökkäsin katsojan kimppuun, mutta muut kuusi kertaa ne fanit ansaitsivat turpakeikan. (Barkley viitaten omaan historiaansa)
- Charles, minkä kokoinen tuo takki on? Oota, mä katson. Ahaa, lapussa lukee 'Huge'. (Michael Jordan Barkleylle aiemmin nauhoitetussa pätkässä)
Tulokkaista ei haastetta
Seuraava ohjelma oli tulokkaiden haasteottelu toisen vuoden pelaajia vastaan. Tulokkaiden ei uskottu pystyvän voittoon, silla koko joukkueesta vain kahdella pelaajalla on yli 10 pisteen keskiarvo, kun taas toisen vuoden pelureista kaikki tekevät yli 13 pistettä per ottelu. Paperilla tämä peli oli läpihuutojuttu, ja ainoa syy, miksi ottelu pysyi jokseenkin tasaisena oli puolustuspelin puute. Täysin heitto- ja donkkikilpailuksi muuttunut peli ei ollut kovinkaan kiinnostavaa katsottavaa, jos ei enää syty pelkästään pelaajien rajattomasta ponnistusvoimasta ja suhteellisen hyvästä heittotaidosta.
Kotikaupungin poika Steve Francis piti yllä pelin parasta showta esittelemällä huikeaa pallonkäsittelytaitoaan. Ensimmäisellä puoliajalla Clippersien Darius Miles meinasi taittaa molemmat nilkkansa yhtä aikaa, kun Francis pisti vähän tuulemaan. Muutenkin Francisin katukorismainen pelityyli sopi kuin nyrkki silmään päivän tunnelmaan: aina tilaisuuden tullen hän oli valmis nöyryyttämään puolustajansa.
Ottelun arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin kuitenkin Minnesotan Wally Sczerbiak, joka upotti 27 pistettä hurjalla tarkkuudella ja repi kahdeksan levaria. Hän osui viisi kertaa kuudesta kolmosen takaa tehden isänsä Walt Sczerbiakin iloiseksi - Walt oli pitkäaikainen ammattilainen ABA-liigassa ja myöhemmin Espanjan pääliigassa.
Ai niin, toisen vuoden pelaajat voittivat ottelun, 121-113.
Katsaus taaksepäin
Kaksi seuraavaa tuntia kulutettiin katsomalla taaksepäin NBA:n historiankirjoihin. Ohjelma "50 Years of NBA All-Stars" käsitteli vuosikymmenittäin liigan All-Star tapahtumaa. Arkistoiduilta nauhoilta saimme nähdä muun muassa Bob Cousyn ilmiömäistä pomputtelua, Wilt Chamberlainin otteita tulokasvuotenaan, sekä tietysti minunkin muistissani elävät kuvat Larry Birdista, Magic Johnsonista, Isiah Thomasista ja Michael Jordanista. TNT oli myös rahdannut studioonsa MCI Centeriin muun muassa nelinkertaisen All-Stars MVP:n Bob Pettitin, joka sanoi uskovansa, että parhaimmat pelaajat miltä tahansa aikakaudelta voisivat vielä pärjätä nykypäivänä. En ainakaan itse väitä kovin hanakasti vastaan (eikä kukaan studiossa olevista sitä myöskään tehnyt) Pettitin lausuntoa.
Kello 19, kun Ernie ja pojat olivat viihtyneet pöytänsä ääressä jo neljä tuntia putkeen, päästiin donkkeihin kasiksi. "Rockin' the Rim: A Celebration of the Slam Dunk Contest" kertoi jo tuhannennen kerran donkkikilpailun historian. Studiovieraina olivat itse Dr. J ja David Thompson, donkkilegendoja kumpikin, jotka ikävä kyllä käyttivät suuren osan ajastaan verraten toisiinsa käsiensä kokoa. "Katso, minulla on isot kädet, joten minun on helpompi donkata," Tohtori sanoi. "Davidilla on paljon pienemmät kädet, joten donkkaaminen hänelle on paljon vaikeampaa." Ei ehkä ihan Nobel-palkinnon tai New York Timesin etusivun arvoista kommenttia, mutta sentään jotain omaperäistä. ;-)
Kahdeksalta päästiin jo tositoimiin, kun illan kisat alkoivat. Ensimmäinen skaba, 2ball, jossa NBA-pelaaja heittää vuorotellen saman kaupungin WNBA-pelaajan kanssa minuutin ajan koreja, meni Sacramenton siniverisille. Peja Stojakovic ja Ruthie Bolton-Holifield olivat liian paha vastus Clevelandin Trajan Langondille ja Eva Nemcovalle.
Hauskinta (ainakin selostajien mielestä) 2ballissa oli se, että lähes joukkueessa kuin joukkueessa WNBA:n edustaja heitti paremmin kuin hänen NBA-parinsa. Alkuerässä esimerkiksi Bolton-Holifield upotti joukkueensa 66. pisteestä 44, eli kaksi kertaa enemmän kuin Stojakovic. Finaalissa sitten Peja hoiti tonttinsa paremmin ja varmisti tiiminsä voiton.
2ballia seurasi liigan kolmen pisteen heittokisa, jossa kahdeksan tarkk'ampujaa sai sihdata itselleen 25 000 taalan palkintoa. Edelliskauden mestari Jeff Hornacek jäi eläkkeelle ennen tätä kautta, joten valtikka oli joka tapauksessa siirtymässä toiselle pelaajalle. Suhteellisen tiukassa kisassa Ray Allen korjasi potin kaatamalla finaalissa Stojakovicin ja toisen eurooppalaisen, Dirk Nowitzkin. Allen aloitti finaalikierroksensa hitaasti mutta loppua kohti hän upotti palloa suoraan keskelle koria. Voitto irtosi pistein 19-17.
Ilta huipentui (tai lysähti) donkkikisaan. Tänä vuonna osallistujat olivat tuntemattomimmasta päästä, eikä joukko saanut sytytettyä yleisöä ollenkaan. Viime vuonna olimme poispilattuja, kun Steve Francis, Tracy McGrady ja tietenkin Vince Carter tyylittelivät hienon kisan. Nyt saimme nähdä, miksi NBA oli jättänyt donkkikisan ohjelmastaan pois muutamaksi vuodeksi. Desmond Mason vei voiton todella surkeatasoisessa tapahtumassa, jossa itse kisaan osallistuneetkaan eivät edes saaneet hymyä huulilleen TV-kameroiden iloksi.
Odotus palkittiin
Sunnuntaiselta All-Stars ottelulta en paljoa odottanut. Lauantaisen tulokasottelun tapaan ottelussa harvoin puolustetaan, ja alley-ooppienkin katsominen alkaa tylsistyttää, jos joka toisessa hyökkäyksessä tapahtuu sellainen.
Kolmen ensimmäisen jakson ajan ottelu oli juuri niin rasittava, kuin mihin on viime vuosina tottunut. Kun länsirannikko on dominoinut NBA:ta tänä vuonna, niin se teki myös tässä ottelussa. Tim Duncan, Antonio McDyess, Chris Webber, Kevin Garnett ja kumppanit näyttivät pituudellaan ja liikkuvuudellaan vievän ottelun näytöstyyliin.
Mutta miten kävikään! Todella köyhän miehen All-Stars joukkue (Iversonia, Carteria ja McGradya lukuun ottamatta) idästä alkoi hitaasti kuroa umpeen 19 pisteen takaa-ajoasemaa, joka sillä oli neljännen jakson alkaessa. Dikembe Mutombo, joka ei hyökkäyspäässä juhli, jatkoi korinalustan siivoamista (22 levypalloa 28. minuutissa!) ja Allen Iverson ja ottelun ensikertalainen Stephon Marbury alkoivat nostaa joukkuettaan takaisin peliin. Kerrasta toiseen Iverson ajoi tornien keskelle ja upotti vaikean heiton tai hankkiutui vapaaheittoviivalle, ja kun peliä oli jäljellä enää pari-kolme minuuttia, eroa olikin enää vain muutama piste!
Nyt päästiin jo herkuttelemaan. Ei ole yhtään hassumpaa katsoa, kun 10 maailman parhaimmista koripalloilijoista ottavat toisistaan mittaa. Vuoron perään Iverson, Garnett, Tim Duncan, Stephon Marbury ja Kobe Bryant näyttivät, miksi he ovat niin hyviä ammatissaan. Yhtä upeaa suoritusta seurasi aina hieno suoritus toisessa päässä. Viimeinen peliminuutti oli loistava: Kobe ja "Starbury" heittivät vuorostaan joukkueensa johtoon, ja yleisö huusi kurkku suorana.
Lännellä oli vielä viimeinen tilaisuus ottaa voitto itselleen, mutta Mutombo pakotti Koben syöttämään Tim Duncanille, jonka heittoon Vince Carter ehti hipaisemaan sormellaan. Itä otti yllätysvoiton, 111-110, ja AI kaappasi itselleen MVP-pystin. Silminnähden riemukas Iverson kiitti eritoten valmentajaansa Larry Brownia palkinnostaan - täydellinen piste NBA:n PR-viikonlopulle.
Loppu hyvin, mutta onko kaikki hyvin?
Ilman tätä hurjaa taistelua ottelun lopussa All-Stars-viikonlopusta olisi jäänyt ainakin tälle vannoutuneelle fanille huono maku suuhun. Barkley ja kaverit pitivät hyvin huumoria yllä, mutta itse tapahtumat olivat ikävä kyllä aika tylsiä. Fanit eivät vielä tunne nykypäivän NBA-tähtiä kovinkaan hyvin, joten heidän suhteensa tulevaisuuden tähtiin on vielä rakentamatta. Liiga joutuikin raahaamaan ottelun isäntäjoukkueen presidentin Michael Jordanin jok'ikiseen tapahtumaan, jotta se saisi hieman eloa niihin. Jos Jordan ja Barkley ovat vielä liigan valttikortteja tässä vaiheessa, jotain on vialla. Kobe, Vince, Shaq ja kaverit joutuvat antamaan elämästään vielä paljon tälle lajille, ennen kuin heitä voi verrata edes 80- ja 90-luvun suuruuksiin.
Teksti: Mikko Simon
Mikko vastaa
Miten olisi, jos joskus kertoilisit vähän
urasta (yliopistossa ja muutenkin)? Minulle kun tuon ilmeisen arvostetun suomalaisen koripalloilijan tarina on vähän tuntematon, kuten varmasti jollekin muullekin. Mitä oikein tapahtui ja mihin niin lupaava pelimies katosi. Hänestä kun ei ole oikein tietoa missään.
-Teemu Salonen
Teemu, toiveesi toteutuu varmasti tämän kevään aikana. Timo on mahtava tyyppi ja on monissa koripallopiireissä hyvinkin tunnettu tässä maassa. Koska Timo ei yliopiston jälkeen palannut Suomeen pelaamaan (pelasi toki yhden vuoden HNMKY:ssä BYU:n juniori- ja seniorivuoden välillä), monikaan suomalainen ei edes tiedä, kuinka kova pelimies siinä oli!
Palataan siis asiaan myöhemmin keväällä
Hei, voisitko hieman selvitellä miten juniorikoripalloilu on USA:ssa organisoitu (koululaiset, lukiolaiset ja yliopistot)? Onko koripalloharrastus siellä kallista eli miten seurat rahoittavat toimintaansa jne. Miten yliopistoliigat on muodostettu? Toivoo: erään innokkaan korisjunnun isä, joka on perheineen lähdössä vuodeksi North Carolina State University:n tutkijaksi (Raleigh) Siellä on kovia yliopistokorisjoukkueita vaikka kuinka, mm. Duke, NCSU- Olli Järvinen
Olli, olet perheinesi muuttamassa yliopistokoripalloilutaivaaseen! Atlantic Coast Conference on joka vuosi yksi vahvimmista konferensseista, mitä maasta löytyy. Duke, North Carolina, Virginia, Wake Forest, Georgia Tech, NC State Kaikki ovat yliopistosarjojen eliittiä!
Vastatakseni kysymykseesi
1. Juniorikoripalloilu on organisoitu muutamalla eri tavalla USA:ssa. Jokaisella yläasteella ja lukiolla on oma joukkueensa, jotka ovat useimpien pelaajien ensimmäiset askeleet kohti yliopistouraa. Hyvä menestys high school -tasolla on tärkeätä, jotta yliopistovärvärit "löytävät" sinut. Taso vaihtelee kovasti koulusta kouluun, joten riippuen oman "juniorisi" taidoista ja halusta hän saattaa mahtua koulun joukkueeseen. Joskus kouluilla on myös kakkosjoukkue, Junior Varsity, johon otetaan pelaajia nuoremmasta päästä. Toisaalta, jos kerrotte valmentajalle että olette vain vuoden verran kaupungissa ja poikasi haluaa vain jatkaa pelaamista ja kehittymistä, hän saattaa tehdä tilaa hänelle joukkueeseen. Koulujen joukkueessa pelaaminen on aina ilmaista.
Jos koulun joukkueesta ei löydy tilaa (tai junnusi on nuoremmasta päästä), niiden ulkopuolelta löytyy myös paljon koristoimintaa. Niin sanotut AAU-joukkueet (Amateur Athletic Union) pelaavat varsinkin kesäisin kymmeniä otteluita sekä paikallissarjoissa että pitkin maata kiertävissäturnauksissa. Parhaimmat AAU-joukkueet ovat varsinaisia tähtisikermiä, joista parhaat pelaajat jatkavat suoraan ACC-kouluihin tai jopa suoraan NBA:han! Parhaimmat pelaajat eivät maksa pelaamisestaan AAU-joukkueissa mitään, mutta jotkut joukkueet antavat pelaajien maksaa itselleen paikan joukkueeseen. Jälleen tasosta riippuen hinta saattaa olla vain muutama kymmenen dollaria, mutta paljon matkustavissa joukkueissa hinta voi helposti nousta useihin satoihin dollareihin.
AAU-tasoa alempana ovat sitten viela harrastelijatasoiset CYO- (Catholic Youth Organization) ja YMCA (NMKY) -sarjat. Nämä ovat vähemmän organisoituja liigoja, mutta niissä saa kyllä sitten pelata!
2. Yliopistokoripalloilu on organisoitu tässä maassa käytännössä koulun koon ja akateemisten tavoitteiden mukaan. Niin sanotut konferenssit ovat alueellisesti jakautuneita, joten paikalliskamppailut ovat jokaviikkoisia tapahtumia!
Parhaimmat koulut pelaavat Division I -tasolla, jossa lähes jokainen pelaaja saa täyden stipendin korvaamaan koulunkäyntiään. Muun muassa kaikki ACC-koulut ovat tällä tasolla, niin kuin myös Hanno Möttölän käymä Utah.
Division II - tasolla pelaajat ovat usein koulussa stipendien turvin, mutta akateemiset vaatimukset eivät ole välttämättä yhtä kovia kuin I-tasolla.
Division III vastaa noin Suomen ykkösdivaria, parhaimmillaan jopa SM-sarjaa. III-divarin koulut eivät saa antaa urheilutaitojen perusteella stipendejä, joten pelaajat pelaavat tällä tasolla usein "rakkaudesta peliin."
Tämän jälkeen ovat vielä kaksivuotiset Junior Colleget, joilla ei käytännössä ole akateemisia vaatimuksia, sekä NAIA-tason koulut, jotka ovat myös usein akateemisesti vaatimattomampia opinahjoja. Koripalloilullisesti joukkueet saattavat olla hyviä, mutta taso ei ole usein päätähuimaavaa.
Toivottavasti tästä oli apua teille. Ja kun olette menossa North Carolinaan, käykääpä muuten katsomassa Davidsonin yliopiston peliä. Siellä pelaa Lapin lahja koripalloilulle, Jouni Eho!
Seuraavaan kertaan,
Mikko
Jos sinulla on aihe, jota haluaisit Mikon käsittelevän, lähetä hänelle sähköpostia osoitteeseen Kentanlaidalla@luukku.com