Matti Nykäsen kuolema pysäytti koko Suomen. Nykäsen arvostuksesta jotain kertoo myös se, että hänen poismenonsa noteerattiin sellaisissa valtamedioissa, kun New York Times, Washington Post, Gazzetta dello Sport, listaa voisi jatkaa vaikka kuinka. Itsekin analysoin Matin uraa BBC Worldin lähetyksessä.
LUE MYÖS: Jari Porttila avaa Matti Nykäsen viimeisten vuosien taakkaa – "Se kyllä vaivasi häntä"
Tämä kaikki kertoo siitä, kuinka suuri tähti Matti oli meillä ja maailmalla. Hän oli huippu-urheilijauransa jälkeenkin henkilö, joka kosketti suomalaisia. Sen vuoksi hänen laulukeikkansa vetivät täysiä tupia satoja kertoja vuodessa.
Yhdellä sektorilla Matti ei saanut ääntään uran jälkeen kuuluviin. Se oli urheilu. Matin kokemus, tieto, taito ja vetovoima jätettiin kokonaan hyödyntämättä.
Matti olisi halunnut jakaa omia kokemuksiaan ja tietoaan tuleville mäkitähdille. Hän vain odotti sitä kuuluisaa soittoa, jossa häntä olisi pyydetty mukaan. Sitä soittoa ei koskaan kuulunut.
Mattia asia lievästi sanottuna harmitti.
Puhuin asiasta viimeksi Matin kanssa viime vuoden puolella, hahmottelimme jopa mäkitiimiä, jossa olisi ollut mukana nuoria mäkilupauksia. Se olisi ollut Matin vastaus niihin soittoihin, joita ei koskaan tullut.
Matti kantoi huolta suomalaisen mäkihypyn tilasta ja olisi ollut valmis kantamaan kortensa kekoon asian parantamiseksi. Eikä Matti suinkaan ole ainoa olympiavoittaja, joka odottaa sitä kuuluisaa puhelua.
Meillä on Suomessa elossa vielä liki 20 talvilajien olympiavoittajaa. Kun tein kirjaa Talvilajien Olympiasankarit (Docendo) haastattelin lähes kaikkia. Jokainen heistä olisi valmis koska tahansa yhteistyöhön lajiliiton tai Olympiakomitean kanssa.
Tarvittaisiin vain soitto olympiakomiteasta tai lajiliitosta. Itse he eivät kehtaa lähteä tuputtamaan tietoaan.
Onko meillä todella varaa olla käyttämättä tuota tietopankkia hyväksemme? Miksi entisten mestarien elämänlanka huippu-urheiluun halutaan katkaista heti aktiiviuran jälkeen?
Ei tarvitse kuin katsoa Norjaan, niin näemme mikä merkitys entisillä huipuilla on nykymenestykseen. Norjassa Respect, kunnioitus on sana joka on käytössä koko ajan. Eikä pelkästään sanana, vaan myös tekoina. Katsokaa vaikka yhdistetyn mäkikisoja, siellä hyppyjä kuvaa viime kaudella uransa lopettanut mäkimies Tom Hilde.
En oikein ymmärrä miksi Suomessa on niin vaikeaa käyttää apuna entisiä huippu-urheilijoita ja valmentajia. He ovat kuitenkin voittaneet olympiamitaleita, joten jotain he ovat uransa aikana tehneet oikein. Miksi emme olisi valmiita edes kuuntelemaan heitä, he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinansa.
Matti Nykäsen kohdalla kävi niin, että kun hän lopetti, urheiluyhteisö käänsi hänelle selkänsä. Näin siitäkin huolimatta, että entisenäkin huippu-urheilijana hänestä olisi ollut valtava hyöty koko suomalaiselle urheiluelämälle. Nykänen hyppäsi viimeisen maailmancupin kilpailunsa 1991, siitä huolimatta lähes jokainen suomalainen tiesi maanantai aamuna, kuka Matti Nykänen oli.
Suomessa asuu myös maailman vanhin elossa oleva olympiavoittaja Lydia Wideman-Lehtonen. Hän voitti naisten ensimmäisen jaossa olleen hiihdon olympiakullan Oslossa 1952. Eipä Lydiastakaan ole paljon meteliä pidetty, onneksi sentään samassa kisassa pronssia voittanut Siiri Rantanen on noussut suomalaisen hiihdon ikoniksi.
Olisikin hienoa, jos huippu-urheilijoitamme kunnioitettaisiin heidän vielä eläessään.
Matin neljä olympiakultaa ja viisi maailmanmestaruutta, kaikkiaan 19 arvokisamitalia jäävät lähtemättömästi urheiluhistoriaan. Urheilijana hän oli esikuvana mm. Toni Niemiselle (2 olympiakultaa ja 1 pronssi) ja Janne Ahoselle (2 olympiahopeaa, 5 MM-kultaa) ja monelle muulle. Enemmänkin olisi ollut tarjolla, jos Matin ja huippu-urheilun elämänlankaa ei oltaisi katkaistu heti aktiiviuran jälkeen.