USA 2008. Ohjaus: Diane English. Käsikirjoitus: Diane English, Clare Boothe Lucen näytelmän pohjalta. Tuotanto: Diane English, Mick Jagger, Bill Johnson. Kuvaus: Anastas M. Michos. Leikkaus: Tia Nolan. Pääosissa: Meg Ryan, Annette Bening, Debra Messing, Jada Pinkett Smith, Eva Mendes, Bette Midler, Candice Bergen, Cloris Leachman, Carrie Fisher, Debi Mazar. Kesto: 114 min.
Nelosella pyörivässä loistavassa televisiosarjassa Mad Men melkein kaikki naiset ovat tossun alla pyristeleviä bimboja – koska Mad Men kertoo 1960-luvusta ja koska naisilla ei tuolloin ollut muuta mahdollisuutta. Vielä kehnompi tilanne oli George Cukorin vuonna 1939 ohjaamilla Naisilla, jotka Clare Boothe Lucen näytelmään pohjautuvassa elokuvassa keskittyivät shoppailemaan, juoruilemaan ja juonimaan miesten päänmenoksi.
Asetelma ei vieläkään ole muuttunut! Sen Diane Englishin uudelleenfilmatisointi ilmeisesti yrittää todistaa. Vaikka naisen asema on parantunut, rikkaat newyorkilaisrouvat eivät. Elokuvan arvomaailma ja sukupuolikuva kumpuavat suoraan 70 vuoden takaisesta alkutekstistä.
Tämä on todella köyhän ja kipeän naisen Sinkkuelämää. Neljä hyvin toimeentulevaa naista, jotka juovat Manhattaneja ja ottavat manikyyrejä. Yksi, mukava perheenäiti (Meg Ryan), saa tietää aviomiehensä pettävän tyrmäävän povipommin (Eva Mendes) kanssa. Toinen, uratykki (Annette Bening), huomaa olevansa liian vanha kovaan bisnekseen. Kolmas (Debra Messing) tahtoo naimisiin ja neljäs (Jada Pinkett Smith) on lesbo. Lesbolla on onneksi nahkatakki ja raju tyttöystävä.
Mick Jagger on jostain syystä ollut tuottamassa tekelettä, joka on täynnä puhetta ilman sisältöä, hössötystä ilman tarkoitusta ja komediaa ilman huumoria. Miksi naiset muka käyttäytyisivät näin?
Yhtään miestä ei nähdä kuvissa, ei edes taustalla. Miten paljon heitä alkaakaan kaivata näiden kaakattavien, pahantahtoisten ja pinnallisten akkojen sekaan! Huolimatta mainioista naisnäyttelijöistä, jotka yrittävät parhaansa. Candice Bergenin itseironinen rooli kasvoleikkauksissa ramppaavana tehotätsänä irrottaa elokuvan harvat hymyt.
Tyyliltään ja asetelmiltaan kaoottinen Naiset tuo mieleen Robert Altmanin lepsun komedian Tri T ja naiset (2000), jossa siinäkin kauniimpi sukupuoli esitettiin hysteerisesti hääräävänä ja lähinnä pariutumiseen tähtäävänä riekkoparvena. Pitkästyneen jenkkiyläluokan elämäntapasatiirina elokuva voisi osua johonkin, muttei osu. Se on pelkästään tylsä.
Teksti: Tuuve Aro