Hilve on joutunut kohtaamaan suomalaisen sairaan- ja vanhustenhoidon karun puolen omakohtaisesti. Hän haluaa kiinnittää omien kokemustensa myötä epäkohtiin huomiota.
Hilven äiti menehtyi vuonna 1991. Hän vietti viimeiset kuukautensa terveyskeskuksessa. Sitä ennen hän asui useita vuosia vanhainkodissa. Lukuisat vanhustenhoidon epäkohdat tulivat Hilvelle jo tuolloin kouriintuntuvasti tutuiksi.
Hilve pani vanhainkodissa käydessään merkille, etteivät vanhukset päässeet ulos juuri koskaan. Potilaita vaihdeltiin mielivaltaisesti huoneesta toiseen, ja heidän omaisuuttaan saattoi kadota matkan varrella.
− Vanhuksille syötettiin myös ala-arvoista ruokaa. Suivaannun asiaan ja otin yhteyttä paikalliseen kansanedustajaan, minkä jälkeen ruoan taso parani, Hilve kertoo.
Hilve huomasi myös, että vanhuksille syötettiin täysin mielivaltaisesti lääkkeitä.
− Hoitaja saattoi kaataa suoraan potilaan ruokaan pulveria. Kun tiedustelin, mitä seos sisälsi, en saanut vastausta. Kaikkia lääkkeitä ei todellakaan merkattu ylös.
Tilanne ei parantunut sen enempää, kun äiti siirtyi terveyskeskuksen puolelle.
− Siellä muun muassa vessassa käymistä sai odottaa. Kerran äiti oli pidättänyt hätäänsä jo tunnin. Ohi pyyhältänyt hoitaja tokaisi, että vuoro vaihtuu pian. Hänen täytyi korjata ruoka-asioita, ja seuraavat hoitajat ehtisivät sitten auttaa, Hilve päivittelee.
Omaista ei kuunneltu
Hilve kävi katsomassa äitiään vanhainkodissa tiiviisti. Eräänä kertana hän löysi äitinsä varpaasta epämääräisen jäljen ja vaati asian selvittämistä. Häntä ei otettu vakavasti. Sama vähättelevä linja jatkui, kun äidin silmät alkoivat harottaa oudosti ja hänen puhekykynsä katosi.