MTV-reportaasi: Kahdeksan kodittoman miehen tarinat: ”Kun mokaa, ei kukaan auta täältä pois”

”Ohjaajien komentelu alkoi kypsyttää”

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn selvityksen mukaan Suomessa oli vuoden 2015 lopussa yhteensä 7 898 asunnotonta. Kaksi kolmasosaa Suomen kodittomista on pääkaupunkiseudulla.

Asunnottomuus on ilmiö, jolle ei ole yksiselitteistä syytä.

Usein kyse on ainoastaan kohtuuhintaisen asunnon puutteesta, mutta asunnottomuuden taustalla on usein myös työttömyyttä, sosiaalista syrjäytyneisyyttä, päihteiden käyttöä ja alkoholismia. 

Alkoholismi on asia, joka varjostanut myös Matiaksen elämää.

Vuonna 2007 Matias muutti päihdeongelmaisille eläkeläismiehille tarkoitettuun huoltokotiin. Siellä Matias viihtyi seitsemän vuotta. Aluksi kolmen hengen huoneessa, myöhemmin omassa.

Kotkankadun vuosina Matiakselle määrättiin edunvalvoja. Hän kertoo itse, että järjestely on sopinut hänelle hyvin. Nykyinen asunto ei olisi pysynyt jos edunvalvoja ei olisi katsonut miehen rahojen perään.

– Mun paras kaveri sanoi eilen, että jos mulla ei olisi tuota edunvalvojaa, olisin kadulla taas. Vuokra jäisi maksamatta ja juoma alkaisi maistua.

Vuonna 2014 Matias lähti asuntolasta, koska ”ohjaajien komentelu alkoi kypsyttää”. Asuntolassa oli myös varasteltu tavaroita ja päällekin käyty pari kertaa.

– Ajattelin, että jos en lähde nyt niin en pääse täältä koskaan pois.

Nykyään hän asuu Y-säätiön omistamassa 40-neliöisessä kaksiossa. Y-säätiö tarjoaa asuntoja ihmisille, joiden on muuten vaikea löytää asuntoa.

Matias kertoo, että hän tekee parhaansa pysytelläkseen irti alkoholista. Hinkua takaisin asuntoloihin ei ole.

– Yksi kapteeni sanoi minulle aikoinaan, että koskaan ei ole asiat niin huonosti, etteikö niitä viinalla saisi vielä huonommaksi.

Mielellään omista kokemuksistaan puhuva Matias kertoo käyneensä ajamassa asunnottomien asioita Brysselissä saakka. 

Kahdeksassa paikassa ruoan perässä

Oleskelutilan keskellä olevalle pöydälle on nosteltu leipää ja maissilastuja. Pöydän ääressä istuu kaksi pipopäistä miestä, Matti ja Pekka. Vepan isännän virkaa toimittava Jan Nykänen kertoo, että miehet kuuluvat vakiokalustoon. He ilmestyvät keskukselle joka aamu, koska paikalla on aina tuttu äijäkööri.

Kuusikymppinen Pekka kertoo, että ei ole tällä hetkellä koditon, mutta asunto on menossa alta kesäkuussa.

Pekalle Vaasankadun toimintakeskus on vain yksi päivän välipysähdyksistä. Hän kertoo kiertävänsä päivän aikana ainakin kahdeksan paikkaa ilmaisen ruoan ja kahvien perässä. Kiertelyyn on ollut pakko tottua, sillä pienellä eläkkeellä on vaikea tulla toimeen.

Illalla mies aikoo käydä Hakaniemessä Saalem-helluntaiseurakunnan järjestämässä tilaisuudessa.

– En minä ole uskovainen, mutta sieltä saa pullaa ja iltakahvit, hän tokaisee veikeänä ja hieroo käsiään yhteen.

Pekan vieressä istuu vanha mies, Maukka, joka on kovassa humalassa. Miehen puheesta on vaikea saada selvää, mutta mies tuntuu innostuvan, kun toimittaja kertoo olevansa kotoisin Oulusta. Maukka julistaa, että Oulussakin juodaan paljon viinaa.

Matin mukaan moni asunnottomista – tai ”spurguista”, kuten hän asian itse ilmaisee – ovat päätyneet vaikeaan tilanteeseen osittain omasta syystään. Hänen mielestä moni voisi hoitaa asiansa paremmin. Matilla itsellään on tällä hetkellä oma asunto.

– Voi sen nyt ihan suoraankin täräyttää, että on se spurgujen omakin vika siinä mielessä, että jos et sä tee asioiden eteen mitään, niin ei ne nyt ihan itsestäänkään tapahdu. Ikäväähän se on, mutta ei se ikävä paljoa auta. Kun sä oot hulttio niin sä oot hulttio. Sit raavitaan keskenään päätä. ”Onko darra vai vittu ootko kännissä”? Tää on tätä täällä, Matti sanoo.

– Tää [kodittomuus] on tällaista pallottelua. Onhan se tyhmää ja todellinen ongelma, oli sitten spurgu tai ei. Mutta kyllä silti pitäisi kantaa vastuu omasta elämästä. Ja miten tämä ongelma sitten ratkaistaan? Siinä se vasta kysymys onkin. Tietysti se olisi yhteiskunnalle halvempaa kun asunnottomat vaan kuolisivat kaikki pois. Ei sitä ääneen sanota, mutta näinhän se on, hän jatkaa.

Pekka tuumii vierestä, että ongelmaan ei ole helppoa ratkaisua, jos ratkaisu on edes olemassa. Matti on samaa mieltä. Maukka nojaa pöytään ja huutaa jotain, mistä ei saa selvää. 

”Houruloita on, mutta ei yöpaikkoja”

Pekka kertoo, että Maukan kaltaisen ”tavallisen” alkoholistin on nykyään vaikea päästä katkaisuhoitoon. Miehen mukaan sekakäyttäjät saavat apua helpommin.

– Tää juoppo ei pääse Malmille, kun sinne pääsee vain 16 henkeä kerralla. Jos mä käytän kamaa, niin jumalauta heti tarjotaan paikkaa. Siinä on eroo, hän sanoo.

Kyse on Malmin sairaalan vieroitushoito-osastosta, jonne päästäkseen täytyy saada lähete psykiatria- tai päihdekeskuksesta. Tarvittaessa hoitoon ohjataan myös terveysasemilta. 

Keskustelu siirtyy siihen, miten vaikea asunnottomien on ylipäätään saada Helsingissä apua.

Miehet kertovat, että vaikka asunnottomille on järjestetty tukipalveluita, ainoastaan Hietaniemenkadun palvelukeskukseen eli ”Hietsuun” pääsee yöksi nukkumaan ilman paperisotaa. Paikka ei kuitenkaan ole miesten mieleen.

– Hietsu on ihmisarvoa alempi paikka. Muutenhan täällä ei ole edes naisille majoitusta. Houruloita on, mutta ei yöpaikkoja, Pekka kertoo.

Mikä Hietaniemen palvelukeskuksessa sitten on vialla?

– Vinttihän siellä pimenee, kun samat spurgut pörrää siellä vuoden tai kaksi, Matti sanoo.

– 20 miestä piereskelee aina vieressä. Ei se ole kivaa, Pekka jatkaa.

– Ja vielä yhdeksän kymmenestä vetää huikkaa niin yritä siinä nyt sitten saatana selvänä olla, Matti summaa.

Palvelukeskus Töölön arvoasuntojen keskellä

”Hietsu” sijaitsee Hietaniemenkatu 5:ssä, lähellä Kampin ostoskeskusta ja Helsingin ydinkeskustaa Töölön kaupunginosassa, joka tunnetaan arvokkaiden asuntojen alueena.

Palvelukeskuksen viereisestä korttelista on parhaillaan myynnissä kaksio 1,2 miljoonan euron hintaan. Hieman pienemmän asunnon saa samasta rapusta vajaalla 900 000 eurolla.

Päätös keskuksen sijoittamisesta Töölöön tehtiin vuoden 2006 keväällä. Ovet avattiin asuttomille kuitenkin vasta reilun kolmen vuoden kuluttua, sillä hanke sai osakseen äänekästä vastustusta naapuruston asukkailta. Asunnottomien ei ajateltu istuvan Töölön katukuvaan.

Keskuksen johtajana vuodesta 2008 toiminut Sanna Sunikka kertoo, että lähialueen asukkaiden ja yrittäjien huoleen pyrittiin vastaamaan ympäristötyöllä. Palvelukeskuksen työntekijät partioivat keskuksen ympäristössä säännöllisesti keräämässä tyhjiä pulloja, ohjaamassa asiakkaita ja keskustelemassa lähialueen yrittäjien kanssa.

Lähialueen asukkaiden huoli tuntuu laantuneen ainakin osittain. Sunikan mukaan huolestuneita yhteydenottoja tulee muutamia vuodessa.  

Pedit täyttyvät nopeasti

Tiistai-iltana puoli viiden aikaan Töölön kaduilla kulkee paljon ihmisiä. ”Hietsun” rakennus on suuri harmaa laitos, jonka kylkeä koristavat valvontakamerat. Talon sisäpihalle taittuvat päädyt muistuttavat linnan torneja. Sisään pääsee ovikelloa soittamalla.

Aulassa istuskelee noin 30 ihmistä, jotka odottavat viideltä alkavaa yöpaikkojen jakoa. Palvelukeskukseen voi tulla aamuviiteen saakka, mutta 60 tilapäistä yöpaikkaa täyttyvät etenkin talvipakkasilla nopeasti jo alkuillasta. Sänkyjä riittää 52:lle hengelle.

Sänkypaikkojen täytyttyä ihmisiä majoitetaan alakerran lattioille. Yöpaikan saa yhdeksi yöksi kerrallaan.

Keskuksen ohjaajat kertovat, että yösijaan pyrkii usein myös ihmisiä, joille ei ole oikeutta majoitukseen. Yöpaikat on varattu yksinoikeudella asunnottomille helsinkiläisille. Joskus keskuksesta omaan asuntoon muuttaneet entiset asiakkaat saattavat ilmestyä ovelle aamun pikkutunneilla. Aina ei muisteta, missä oma asunto on tai että sellainen on olemassa.

”Me ollaan liian kalliita miehiä”

Rakennuksen toisessa kerroksessa sijaitsee ruokasali, jossa asunnottomat voivat ruokailla 1,10 euron hintaan. Aamupala tarjotaan ilmaiseksi.

Ruokalassa on arki-iltana hiljaista. Pöydissä istuu vain yksittäisiä ihmisiä. Paikalla oleva ohjaaja arvelee, että syöjien harvalukuisuus johtuu tarjolla olevasta riisipadasta ja veikkaa, että perjantain pitsapäivä houkuttelee enemmän kävijöitä.

Yhdessä pöydässä istuu kaksi miestä, joista toinen on lopettelemassa ruokailuaan.

Marko, 46, on asunut Hietaniemessä pian jo kaksi vuotta. Ensin alakerrassa, myöhemmin viidennessä kerroksessa.

Palvelukeskuksen ylemmissä kerroksissa on pieniä yhden hengen huoneita, jotka jaetaan järjestyksessä niille, jotka ovat viettäneet eniten aikaa alakerran tilapäismajoituksessa. Omasta huoneesta joutuu maksamaan 340 euroa kuukaudessa. Osalle se on liikaa, koska alakerrassa saa majoittua ilmaiseksi.

Marko kertoo päätyneensä palvelukeskukseen sen jälkeen, kun vakituiset rakennushommat alkoivat muuttua pätkätöiksi. Mies syyttää töiden loppumisesta ulkomailta tulleita työmiehiä.

– Länsimetron työmaalla oli puolalaisia ja vaikka minkämaalaisia. Työnantaja voi maksaa niille niin huonosti, että ne potki meitä ulos. Me ollaan liian kalliita miehiä.

Marko kävi töissä vielä senkin jälkeen, kun omaa asuntoa ei enää ollut. Työelämää oli kuitenkin vaikea sovittaa asunnottoman todellisuuteen.

– Se oli raskasta aikaa, kun kävin ykkösestä töissä. Toinen silmä valvoi ja toinen nukkui. Se oli sellaista rauhatonta. Kymmenen ukkoa nukkui vierekkäin metrin välein. Työmaalla olin aina aivan poikki.

Työelämästä Malesian kautta Hietsuun

Toinen miehistä, 39-vuotias Eikka Karjalainen on seurannut keskustelua sivusta. Hän kertoo majailleensa palvelukeskuksessa vasta kaksi viikkoa, vaikka onkin ollut asunnottomana jo yhteensä kolme vuotta.

It-alalle kouluttautuneella Eikalla oli aiemmin töitä ja omistusasunto. Viina alkoi maistua, työt eivät niinkään. Sitten asuntokin tuli myytyä.

– Siinä tuli vähän tenuteltua, hankkiuduttua velkoihin ja oltua tyytymätön tähän maailmanmenoon. Lopetin työt, myin asunnon ja vietin jonkin verran aikaa ulkomailla. Nyt sitten ollaan rahattomana täällä.

Thaimaa, Myanmar, Malesia, Indonesia, Vietnam, Kambodža, Hietaniemenkatu.

Mies kertoo, että ei tiedä, mihin elämä kuljettaa hänet seuraavaksi.

– Ei ole minkäänlaisia suunnitelmia, hän toteaa ja repeää räkäiseen nauruun.

– Rento meininki, Marko kommentoi vierestä huvittuneena.

– Katsellaan huomenaamuna, mikä on fiilis, Eikka lisää ja jatkaa nauramista. 

Joku rikkoo aina telkkarin

Aikansa naurettuaan Eikka vakavoituu ja kertoo, että asunnottomien palvelukeskukseen on helppo päätyä, mutta matka sieltä pois tuntuu pitkältä.

– Kun mokaa muutaman asian, luottotiedot ja sellaiset niin ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla täällä. Ja kun tänne päätyy, kukaan ei kerro mitä voisi tehdä tai mitä mahdollisuuksia on. Porukka viettää täällä aikaa viikosta toiseen tekemättä yhtään mitään. Tänne on helppo jumiutua.

– Perusoleminen kyllä onnistuu, mutta jatko tästä eteenpäin on äärettömän vaikeaa. Vaikka olisi oma tahto ja lopettaisi – meillä suurimmalla osalla täällä on varmasti jonkinlainen päihdetausta – niin sen asunnon järjestäminen on kyllä todella hankalaa. Asunto on mun mielestä ensimmäinen askel siihen niin sanottuun normaaliin elämään.

Minkälainen on palvelukeskuksessa asuvan tyypillinen päiväohjelma?

Marko kertoo, että hänellä on tapana lähteä kaupungille pyörimään, oli sää minkälainen hyvänsä. Keskuksessa istuminen käy nopeasti tylsäksi.

– Pyöriminen on kyllä helvetin hyvä termi. Pyörimistä tää homma on aamusta iltaan. Täällä ei ole mitään aktiviteetteja. Saunassa voi käydä ja telkkaria katsoa, Eikka kommentoi.

– Televisiokin on aina rikki. En tiedä monesko nyt on menossa, ainakin neljäs tai viides. Joku sen aina rikkoo, Marko lisää.

– Siivooja käy aina välillä hätyyttämässä, että painu nyt vittuun, tässä ei saa istua. Siinäpä se päivän ohjelma aika pitkälle on, Eikka toteaa ja nauraa taas.

Markolla on selvemmät suunnitelmat. Mies kertoo hakevansa töitä ja oma asuntokin on tiedossa. Hän on muuttamassa Pasilaan, Vailla vakinaista asuntoa ry:n hallinnoimaan asumisyksikköön.

– Kyllä mä tästä heti lähden kun töitä vaan saan. Päivän takia ei vielä kuitenkaan kannata lähteä. Jos joutuu menemään Espooseen tai Vantaalle, lippuihin kuluu 11 euroa. Ei sitä jaksa. Tulee viikon keikka niin mä lähden heti tästä, hän sanoo.

Kello on hieman yli viisi ja yöpaikkojen jako on alkanut. Eikka ehdottaa, että toimittaja tulisi katsomaan, millaista alhaalla on. 

Puhtaat lakanat saa, mutta ei peittoa

Suurin osa alakerrassa aiemmin jonottaneista ihmisistä on jo laskettu huoneisiin, eikä ohjaajien luukulle ole enää juurikaan jonoa.

Eikka ojentaa henkilöpaperinsa ohjaajalle ja häneltä kysytään, mihin huoneeseen hän toivoisi pääsevänsä. Asiakkaat jaetaan huoneisiin ilmoittautumisjärjestyksessä, eikä vakipaikkoja ole. Alakerrassa majoittuvat joutuvat kirjautumaan sisään joka päivä uudestaan.

Kun yöpaikan varaa, keskukselta ei voi poistua enää iltakymmenen jälkeen. Eikka ihmettelee järjestelyn logiikkaa.

Huoneessa, johon Eikka osoitetaan, on kuusi punkkaa. Sängyissä on kova patja ja ohuet lakanat, jotka vaihdetaan päivittäin. Vuokratekstiilit tulevat Uudenmaan sairaalapesulasta.

Peittoa ei tilapäismajoitukseen saa. Palvelukeskuksen johtaja Sanna Sunikan mukaan niitä ei ole voitu hankkia tilan puutteesta johtuen.

– Peittojen päivittäinen vaihtaminen ja varastoiminen ei ole mahdollista näissä tiloissa. Taloon ei ole mitoitettu säilytystiloja rullakoille. Päätös tehtiin jo suunnitteluvaiheessa, hän kertoo myöhemmin puhelimitse.

Huone on täysin paljas sänkyjä lukuun ottamatta. Lattiassa on viemärikaivo, sillä huoneet pestään joka aamu painepesurilla.

Hämärään tilaan on jo majoittautunut muutama ihminen. Yksi nukkuu ulkovaatteet päällä ja toinen istuu sänkynsä päädyssä tekemättä mitään.

Myös käytävillä nukutaan. Yksi ohjaajista kertoo, että joidenkin mielestä käytävällä on viihtyisämpää, sillä huoneissa kuorsataan usein äänekkäästi.

Eikka esittelee yhden asukkaiden yhteisistä vessoista. Huoneen pinnat on töhritty täyteen graffiteja. Eikka kertoo, että vessoissa näkee usein käytettyjä neuloja. Myös suihkutilat ovat kaikille yhteiset.

Alakerran käytävien seinät on maalattu harmaanvihreällä maalilla, joka tuo mieleen terveyskeskuksen. Majoitustilat ovat kaiken kaikkiaan laitosmaiset.

– Tämä on vain ihmisten säilöntäpaikka. Nämä tilathan ovat suoraan kuin jostain sairaalasta, Eikka toteaa.

Tanssiaskelia tupakkahuoneessa

Keskuksen ohjaajat seuraavat kopissaan valvontakamerakuvaa huvittuneina. Näyttäisi siltä, että alakerran tupakkahuoneessa tanssitaan. Käytävää pitkin kantautuu kovaäänistä musiikkia.

Tupakkahuoneessa tanssii kaksi nuorta, ulkomaalaista miestä. 19-vuotias Iekky innostuu, kun kuulee jutun tulevan MTV:lle. Ei ole varmaa ymmärtääkö mies, ettei kyse ole musiikkikanavasta.

Pojat veistelevät pitkät pätkät kuuluisuudesta. Iekky näyttää kuulemma amerikkalaisräppäri Wiz Khalifalta. Matkakaiuttimesta soi kovalla rap ja reggaeton. Välillä nuorukaiset katsovat musiikkivideota Iekkyn kännykästä.

Nuoret vaikuttavat mukavilta. Missään vaiheessa ei kuitenkaan selviä, kauanko he ovat asuneet Hietaniemen palvelukeskuksessa tai miten he ovat sinne päätyneet. Iekkyn kaverikaan ei tahdo puhua tilanteestaan, sillä hän toivoo, ettei kukaan tietäisi hänen majailevan Hietaniemenkadulla.

Pojat korkkaavat oluet, vaikka palvelukeskuksen tiloihin ei saa tuoda päihteitä. Pojat eivät tunnu piittaavan kiellosta.

Iekky ja hänen kaverinsa ottavat tanssiaskelia, kolmas nuori mies istuu tupakkahuoneen nurkassa alakuloisen oloisena.

Illalla Iekky ja hänen kaverinsa ilmestyvät rakennuksen ulko-ovesta. Ohjaaja paimentaa heidät ulos ja kertoo, että päihteitä ei saa tuoda palvelukeskukseen.

Myöhemmin ohjaajat kertovat antaneensa Iekkylle yön yli kestävän ”rajauksen” eli porttikiellon keskukseen. Mies oli ohjaajien mukaan kimpaantunut, kun hänelle oli yritetty selvittää keskuksen pelisääntöjä. 

Keski-ikäisen alkoholistin tilalle nuorempia sekakäyttäjiä

Yksinasuvia asunnottomia ja pitkäaikaisasunnottomia oli vuonna 2015 Suomessa vähemmän kuin vuotta aikaisemmin. Alle 25-vuotiaiden nuorten asunnottomuus lisääntyi kuitenkin samassa ajassa kahdella prosentilla.

Myös palvelukeskuksen johtaja on huomannut asiakaskunnan nuorentuneen.

– Perinteisen keski-ikäisen alkoholia käyttävän miehen tilalle on tullut paljon nuorempaa, mahdollisesti huumausaineita käyttävää porukkaa, Sanna Sunikka kertoo.

Nuorten lisäksi myös asunnottomien maahanmuuttajien määrä on lisääntynyt. Sunikka kertoo, että kielitaito vaikeuttaa monen maahanmuuttajataustaisen asunnottoman tilannetta.

– Voi olla vaikea saada töitä ihan pelkästään kielitaidon vuoksi. Jos on tullut toisesta kulttuurista, niin suomalainen järjestelmä ei ole mitenkään kauhean yksinkertainen. Joskus suomalaisillakin on vaikeuksia hahmottaa sitä, hän kertoo.

”Tarkistetaan, ettei kukaan ole kuollut”

Kello seitsemän aikaan ohjaajat kiertävät palvelukeskuksen kerroksissa tarkastamassa, että kaikki Hietaniemenkadun vakituisista asukkaista ovat paikalla.

Läsnäolopakkoa ei ole, jos on ilmoittanut menoistaan ohjaajille etukäteen. Iltavahvuus lasketaan, sillä liian monta selittämätöntä poissaoloa voi johtaa oman huoneen menetykseen.

Kerroksissa asuu vakituisesti yhteensä 52 ihmistä, joista suurin osa on paikalla. Monet ilmoittavat läsnäolostaan oven läpi huikkaamalla. Jos vastausta koputukseen ei kuulu, ohjaajat avaavat huoneen oven yleisavaimella. Samalla jaetaan asukkaille saapunutta postia.

– Tarkistetaan, että kaikki on ok ja että kukaan ei ole kuollut, ohjaaja kertoo.

Jokainen kerros on jaettu kahteen osastoon, joihin kuljetaan lukitun oven kautta. Osastoilla on yhteiset suihku- ja vessatilat sekä yhteinen keittiö. Asukkaiden huoneet ovat pieniä, noin kymmenen neliömetrin kokoisia koppeja, jotka on varusteltu puisella sängyllä, pöydällä ja parilla tuolilla.

Käytävillä on puhdasta, mutta alakerrasta tuttu laitosmainen tunnelma jatkuu ylhäällä. Ohjaajat päivittelevät muutaman huoneen epäsiisteyttä ja huoneista tulevaa lemua. Jostain huoneesta löytyy käytettyjä ”värkkejä” eli huumeneuloja.

Yhdellä osastolla mies seisoo käytävällä boksereissaan suihkunraikkaana ja päivittelee aiemmin päivällä hajonnutta imuria. Yksi ovista on auki ja käytävälle kajastavat värikkäät neonvalot, joita asukas on ripustanut huoneensa kattoon. Seinät on vuorattu julisteilla ja koriste-esineillä.

Surffausta sisään ja ulos

Käytävän päässä Dan Stelander vastaa koputukseen ja avaa huoneensa oven. 35-vuotias mies on pian muuttamassa Sininauhasäätiön pyörittämään Ruusulankadun asumisyksikköön ja tavaroiden pakkausurakka on jo käynnissä.

Stelander kertoo, että päätyi alun perin asunnottomaksi tultuaan häädetyksi kaupungin vuokra-asunnosta.

– Olin antanut kaverille kämpän avaimet, mutta se piti siellä aivan hirveitä bailuja. Sitten tuli häätö. Ei oikein ollut mitään paikkaa, kun kaupunki ei enää antanut uutta asuntoa. Päädyin ensin tuonne alakertaan, missä asuin yhdeksän kuukautta. Olen asunut täällä yläkerrassa nyt reilun vuoden, hän kertoo.

Mies kertoo, että maisemanvaihdos maistuu, mutta palvelukeskuksessakin asumisessa on ollut omat hyvät puolensa. Ruusulankadulla ei ole ruokalaa eikä omaa lääkäriä tai terveydenhoitajaa.

– Saan kuitenkin oman huoneen ja vessan. Se on positiivista, hän toteaa.

Ohjaaja kertoo, että vaikka monet asukkaista eivät pidä siitä, että heidän olemistaan ja elämistään valvotaan, monella keskuksesta lähteneellä tulee kuitenkin ikävä takaisin jossain vaiheessa. Samanlaista palvelua ei saa omillaan asuessa.

– Monella se menee sellaiseksi surffaukseksi sisään ja ulos.

Parturipalveluita ja ratikka-ajeluita

Kello on yli yhdeksän ja iltavuorossa olleet ohjaajat summaavat päivän kohokohdat yövuoroon saapuneille kollegoilleen. Pian luukulle ilmestyy humalainen mies, joka on loukkaantunut saamastaan kohtelusta.

– Kuinka kauan täällä saa vielä olla haukuttavana? hän kyselee ja kertoo ohjaajille, että kaikki ohjaajia myöten pitävät häntä pilkkanaan.

Mies juttelee tovin ohjaajan kanssa. Hän vaikuttaa ensin uhmakkaalta, mutta leppyy pian. Toinen ohjaajista toteaa, että miehen käytös on tavallista.

– Se on aina tuommoinen kun se on ottanut viinaa, ohjaaja kertoo.

Ohjaajien kopille ilmestyy pian toinen asiakas. Hän oli odottanut vanhemman naisohjaajan työvuoron alkua innokkaasti, sillä ohjaaja on luvannut värjätä miehen hiukset.

45-vuotias Pekka on valinnut väriksi turvallisen tummanruskean, koska ainoa vaihtoehto olisi ollut punainen.

Ohjaaja levittää värin miehen päähän ja kaksikko juttelee keskenään mukavia.

Rakennusmiehenä työskennellyt Pekka valittelee samaa kun Marko aiemmin ruokalassa – jossain vaiheessa töitä ei meinannut enää löytyä ja vakituinen toimeentulo vaihtui pätkätöiksi. Palkkoja jäi saamatta ja viina maistui.

Ympäri Suomea rakennustyömailla pyörinyt mies jatkoi pyörimistä myös töiden loppumisen jälkeen. Hän kertoo asuneensa autiotaloissa ja kavereiden luona, siellä sun täällä. Asunnottomana hän on ollut yhteensä kolme vuotta.

– Jos ei ole luottotietoja niin asuntoa on käytännössä mahdotonta saada ja ilman asuntoa on melko vaikeaa käydä töissä.

Pekka kertoo asuneensa palvelukeskuksessa vuoden päivät. Yläkertaan hän muutti marraskuussa. Elämä palvelukeskuksessa ei ole ollut kummoista. 

– Ei täällä ole oikein mitään. Televisiota saa katsoa ja nettiin pääsee, mutta siinäpä ne. Joskus saatan käydä kavereiden kanssa ratikka-ajelulla, että saa tapettua vähän aikaa.

Toisenkin miehen kuontaloa kohennetaan viereisessä käytävässä. Ohjaaja kehottaa tätä käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet.

Uhkaavia tilanteita päivittäin

Ohjaaja avaa lukitun ulko-oven vahingossa miehelle, joka on saanut keskukseen usean kuukauden mittaisen porttikiellon. Mies on ohjaajien mukaan pahoinpidellyt kolme ihmistä ja potkinut maassa makaavaa naista päähän palvelukeskuksen pihamaalla.

Mies on todella tukevassa humalassa ja käyttäytyy sekavasti. Välillä hän pyytelee anteeksi aikaisempaa käytöstään ja välillä puhuu väkivallanteoista kädet nyrkkiin puristettuina.

Ohjaajat saavat paimennettua miehen lopulta ulos. Nuori miesohjaaja kertoo pelänneensä, että humalainen käy hänen päälleen.

Uhkaavia tilanteita on palvelukeskuksella päivittäin.

– Täällä ei voi kuitenkaan kulkea seiniä pitkin. Jos niin paljon pelottaa, on aivan väärällä alalla, yksi ohjaajista sanoo.

– Niissä tilanteissa täytyy pysyä rauhallisena ja niellä omat ylpeyden tunteet. Tai sitten täytyy olla tosi hyvä tappelemaan, sillä tapella täällä saisi jos haluaisi. Asiakkaiden kanssa ei voi kuitenkaan ryhtyä painimaan, sillä meitä ei ole koulutettu vartioiksi vaan lähihoitajiksi, nuorempi miesohjaaja kertoo.

Kaikki asukkaista eivät kuitenkaan suhtaudu ohjaajiin vihamielisesti. Vanhempi ohjaaja kertoo, että usein asiakkaat tulevat väliin, jos joku on käymässä työntekijän päälle.

– Se on niin ihmeellinen asia. Voi olla, että on juuri aikaisemmin ollut suukopua jonkun asiakkaan kanssa, mutta tosipaikan tullen he kuitenkin pitävät meidän puolia.

– Monella on mennyt kaikki suhteet ihmisiin ja me olemme sitten se yksi ainoa yhteys muihin. Kun asiakkaita kuuntelee ja suhtautuu heihin niin kuin ihmisiin suhtaudutaan niin myös asiakkaat kunnioittavat meitä.

”Kaikki ajattelevat vain itseään”

Ruokalassa elämästään kertonut Eikka polttelee pihan tupakkapaikalla kolmatta sätkää putkeen. 

Hän myöntää käyttäytyneensä elämässään kuten tyypillinen alkoholisti – hän on aiheuttanut ympärillään kaaosta ja hankkiutunut erimielisyyksiin niin virkavallan kuin läheistenkin kanssa. 

– En ole koskaan oikein oppinut pitämään tästä maailmasta, hän toteaa.
Omista puutteistaan huolimatta hän kertoo pettyneensä myös muihin ihmisiin.

– Kaikista eniten minua rassaa välinpitämättömyys. Ihmisillä on nykyään aina niin kiire kaikkialle, että ei ehditä välittää muista. Kaikki ajattelevat vain itseään.

– En ymmärrä sitäkään, miksi kaikki pelkäävät jotain niin kamalasti. Yksi työttömyyttä, toinen pakolaisia ja kolmas omaa seksuaalisuuttaan, Eikka jatkaa. 

Mitä hän itse pelkää?

– Yksinäisyyttä.

– Toisaalta, en kyllä tiedä voiko puhua pelosta, kun ei minulla ole yhtään ystävää, mies irvailee itselleen ja nauraa taas.