Moneyball

USA 2011. Ohjaus: Bennett Miller. Käsikirjoitus: Steven Zaillian ja Aaron Sorkin, Michael Lewisin romaanin pohjalta. Tuotanto: Michael De Luca, Rachael Horovitz, Brad Pitt. Kuvaus: Wally Pfister. Leikkaus: Christopher Tellefsen. Pääosissa: Brad Pitt, Jonah Hill, Philip Seymour Hoffman, Robin Wright, Chris Pratt, Kerris Dorsey, Stephen Bishop, Brent Jennings. Kesto: 133 min.

Yleensä kohottavaan urheiluelokuvaan kuuluu maallisesta mammonasta piittaamaton yksilö tai joukkue, joka silkalla sitkeydellään ja lahjoillaan voittaa vastoinkäymiset ja yltää menestykseen.

Bennett Millerin (Capote) ohjaamassa baseball-draamassa Moneyball näin ei ole. Nimen mukaisesti keskiössä on rahabisnes ja puhdas laskelmointi, siis ainakin pinnalta katsoen kyyninen meno. Pienimuotoinen leffa on kuitenkin yllättävän sympaattinen paketti, joka onnistuu inspiroimaan jopa lajista mitään ymmärtämätöntä katsojaa.

Tärkein syy on osuvat näyttelijävalinnat. Vanheneva Brad Pitt esittää rentoutuneesti tositarinan antisankaria, josta omalla erikoisella tavallaan kuoriutuu myös ihan oikea urheilusankari. Toinen ilahduttava pääosasuoritus nähdään Jonah Hilliltä (Valehtelemisen sietämätön keveys), joka näyttelee hurmaavasti supernörttiä.

Michael Lewisin romaaniin pohjautuva elokuva kertoo entisestä lupaavasta baseball-tähdestä Billy Beanestä (Pitt), joka huomattuaan, ettei pystykään täyttämään lupauksia kentällä, on kohdistanut tarmonsa valmentamiseen. Vuonna 2002 Billyn köyhä pikkuseura Oakland Athletics on menettänyt viimeisetkin tähtipelaajansa rahakkaiden suurseurojen houkutuksille, ja hänen pitäisi koota kilpailukykyinen joukkue kolmasosalla niiden pelaajabudjeteista.

Beane etsii ratkaisua Bill Jamesin lanseeraamista tilastoteorioista ja palkkaa avukseen nuoren taloustieteilijän Peter Brandin (Hill). Komean kehäraakin ja pullukan Yale-kasvatin ase on tietokoneohjelmiin perustuva tilastoanalyysi, jota vanhan liiton palloväki ja päävalmentaja (Philip Seymour Hoffman) halveksivat ”epäurheilijamaisena”. Beane ja Brand alkavat metsästää pelaajia, jotka muut joukkueet ovat raakanneet mutta joilla on yleisesti aliarvostettuja ominaisuuksia.

Kuten baseball-historiansa tuntevat tietävät, sekalaisesta joukosta alipalkattuja alisuoriutujia kehkeytyy vuoden mittaan ennätyksiä rikkova menestysjoukkue. Ihme ei perustu niinkään yhteishenkeen tai kunnianhimoon kuin desimaalintarkkoihin tilastoihin.

Oliver Stone tarkasteli amerikkalaisen jalkapallon kulissientakaista kähmintää mahtipontisessa Minä päivänä tahansa -elokuvassa (1999), jossa näyttävästi kuvatut pelijaksot yhdistyivät isänmaalliseen hurmokseen. Millerin elokuvassa molemmat loistavat poissaolollaan – sen sijaan näemme ylipainoisten pikkutakkimiesten tuijottavan tietokoneenruutua. Jotenkin tästä on tehty kiehtovaa!

Eriparisen kaksikon Pittin ja Hillin yhteispeli on sydäntä lämmittävää. Kun ilon aiheet ovat kiven alla, heidän ansaituista ja tarkoin hallituista riemunpurkauksistaan saa suurta tyydytystä. Yhtä mukava on katsella Beanen tytärtä näyttelevää Kerris Dorseytä: nuori lahjakkuus myös laulaa ja soittaa kitaraa.

Teksti: Tuuve Aro

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja