Mitä suomalaiset katuvat kuolinvuoteellaan? Moni harmittelee esimerkiksi sitä, ettei perheen kanssa ole viettänyt tarpeeksi aikaa. – Osa ihmisistä katuu omaa käytöstään, sitä, ettei ole selvittänyt välejä tiettyjen ihmisten kanssa, saattohoitokodin johtaja Riikka Grå kuvailee.
Mies jaksoi juuri nousta vuoteensa laidalle. Siinä istuessaan hän pohti, onkohan sittenkään elämänsä aikana auttanut muita ihmisiä tarpeeksi.
– Se painoi häntä siinä omalla kuolinvuoteella: hän oli aina innoissaan tehnyt omia töitään ja saanut kokea paljon, mutta nyt hän olikin havahtunut siihen, miten hän mahtoi olla muille avuksi, Riikka Grå kuvailee.
Sänkynsä reunalla istunut mies koki, että olisi voinut tulla kysyneeksi enemmän, tarjoutua avuksi enemmän. Resurssejakin olisi ollut auttaa muita.
– Tämä asia painoi häntä loppuun asti, Riikka kuvaa.
Riikka on paitsi sosiaalipsykologi ja psykoterapeutti, myös saattohoitokoti Koivikko-kodin johtaja. Saattohoidossa ihminen viettää viimeiset hetkensä: joskus viikkoja, toisinaan vain päivän.
Lue myös: Saattohoitokodin johtaja Riikka tietää jo, miten itse haluaisi kuolla: "Mieleen ovat työssäni pysyvästi piirtyneet lukuisat halaukset, vastasyntynyt kuolevan potilaan sylissä"
Liian vähäinen aika perheen kanssa voi kaihertaa mieltä
Tajunnan rajamailla, kun kuolema on jo lähellä, ihminen ei yleensä enää jaksa puhua. Tätä ennen aika kuitenkin voi tuntua pitkältä; kun ei enää jaksa liikkua, elämä ikään kuin kapenee, rajoittuu yhteen huoneeseen. Ajatukset kuitenkin kulkevat silloinkin.
– Silloin ajatukset tulevat näkyvämmiksi, ja ihmisillä on aikaa niitä tutkia. Kyllä siellä katumista tapahtuu, toki kaikkea muutakin, Riikka sanoo.
Katumuksenaiheita elämän lopulla on monenlaisia. Ihmistä saattaa painaa se, että hän antoi liian vähän aikaa perheenjäsenilleen, vaikka he ovat kovin rakkaita.
– Tai että ei ollut uskaltanut tehdä asioita ratkaistakseen elämän isoja suruja, niin, että olisi itse vielä voinut tavoitella ihanaa elämää tai onnea. Eli ihminen tavallaan luovutti elämästä ennen kuin se olisi ollut ollenkaan tarpeen. Se on myös suru, jota ei voi lohduttaa pois, kun tajuaa, että aika oikeasti loppuu. Aika on se, jolla on lopullinen valta, Riikka kuvailee.
"Viisaita ovat ne, jotka ovat sanoneet, että älä elä sitten, kun olet eläkkeellä"
Nainen oli jo hankkinut kesämökin. Suunnitelma oli samanlainen kuin niin monilla muilla: vielä pari vuotta työelämää, sitten ihanat eläkepäivät. Viimeinkin olisi aikaa liikkua, mökkeillä ja nauttia!
Eläkeaikaa ei kuitenkaan koskaan ehtinyt tulla. Riikka tapasi naisen saattohoidon aikana.
– Hän sanoi, että viisaita ovat ne, jotka ovat sanoneet, että älä elä sitten, kun olet eläkkeellä, elä jo nyt. Se oli hänen surunsa. Hän oli tehnyt täysillä töitä, mutta unohtanut sen, että välttämättä niitä vuosia ei tule, Riikka kuvailee.
Osa ihmisistä painaa töitä tukka putkella ja elää niin säästeliäästi, että se kaduttaa myöhemmin. Toisaalta talous voi koko elämän ajan olla niin tiukalla, ettei unelmoituja lomamatkoja perheen kesken koskaan saa toteen.
– Kyllä ihmisillä on haaveita, jotka eivät pääse toteutumaan. Sitten on niitä, jotka ovat siirtäneet ja siirtäneet: sitten joskus, kun lapset ovat isoja, tai kun lapset muuttavat pois, Riikka kuvailee.
Yksi katuu omaa käytöstään, toinen odottaa vielä anteeksipyyntöä
Kyllähän meistä jokainen tietää, että arjen pienet asiat ovat niitä tärkeimpiä. Aidosti pienet asiat, läheiset ja tärkeät ihmissuhteet toisivat elämään paljon merkitystä ja mielihyvää.
Silti jotenkin tuntuu, että aikaa ei ole. Se voi harmittaa myöhemmin.
– Osa ihmisistä katuu omaa käytöstään, sitä, ettei ole selvittänyt välejä tiettyjen ihmisten kanssa. Myös se on hyvin kuormittavaa viimeisinä aikoina, Riikka kuvailee.
On niitäkin, jotka toivovat, että toinen vielä pyytäisi tai antaisi anteeksi. Osa kaipaa vierelleen ihmistä, joka ei koskaan tule.
– Kyllä ihmisten välille jää paljon sitäkin, mitä ei sanoiteta, mitä läheinen joskus jää kantamaan. Sekin on elämälle suostumista: kaikki asiat eivät tule valmiiksi. Joskus on liian myöhäistä. Osaa asioista ei elämän loppuvaiheessa ehkä enää voi esille nostakaan. Voi olla tärkeämpää, että loppu olisi vain kohtuullinen.
Saattohoidossa ihminen valmistautuu paitsi kuolemaan, myös elämään. Koivikko-kodin johtaja Riikka kertoo, millainen on viimeiseksi jäävä joulu, ja onko siinä iloa. Artikkeli jatkuu videon alla.
12:41
Siksi ihmissuhteita kannattaisi pysähtyä miettimään ja korjaamaan juuri nyt. Usein ne nimittäin ovat niitä tärkeimpiä asioita.
– En ole kuullut kenenkään katuvan, että olisinpa tehnyt enemmän töitä, vaikka työkin monelle toki on tärkeää ja määrittää ihmistä, Riikka sanoo.
"Potilas ajatteli, että olisipa hän silloin osannut jo arvostaa itseään"
Potilas katseli vanhoja, elämän varrella otettuja valokuviaan ja totesi, että niitä on kiva katsella. Samalla mieleen hiipi ihmetys: Minähän näytin ihan ihanalta. Miksen sitä ole aiemmin tajunnut?
– Tämä potilas ajatteli, että olisipa hän silloin osannut jo arvostaa itseään, hänhän on ollut simpsakka ja menevä, Riikka kuvailee.
Erästä naista puolestaan kadutti saattohoidossa se, ettei hän ollut huolehtinut kehostaan paremmin. Olisipa ollut hellimistä, hierontaa, ihania hoitoja. Olisinpa laittanut joskus edes kynsilakkaa.
– Kyynelet tulivat siinä vaiheessa, kun vapaaehtoistyöntekijä lakkasi hänen kyntensä. Ne ovat pysäyttäviä hetkiä, Riikka kuvailee.
Lue myös: Kuolevan miehen ajatuksia: Matti, 61, sai vuosi sitten pysäyttävän puhelun – haaveet eläkepäivistä musertuivat, kun lääkäri kertoi parantumattomasta syövästä
Moni elää jatkuvasti sitku-elämää: Kun saan vielä viisi kiloa pois, sitten voin pukeutua, kuten haluan. Kun olisin vähän nuoremman näköinen, olisin tyytyväisempi. Saattohoidossakin kehon ja ulkonäön muutokset voivat ahdistaa, sillä muutos on nopea ja usein huomattava.
– Eräs nuori nainen sanoi, että on kamalaa näyttää tällaiselta, hän ei oikeastaan haluaisi tavata ystäviä ja läheisiä enää. Lopussa moni ei halua, että otetaan kuvia, Riikka kuvailee.
– Heille, jotka ovat ulkonäöstä huolehtineet, on hirveän tärkeää, että viimeisinä aikoinakin esimerkiksi myös laitetaan hiuksia. Osalla käy kampaaja tai parturi.
"Itseään pitäisi oppia rakastamaan tässä hetkessä"
Moni ulkopuolinen näkee saattohoidosta vain kuoleman, kenties sitä edeltävän päivän. Viimeisinä aikoina kuitenkin tapahtuu paljon muutakin: on aikaa ajatella ja muistella, tehdä eräänlaista tiliä itselleen.
– Kyllä iso osa tekee jonkinlaisen elämän tilinpäätöksen, Riikka sanoo.
Hän toivoisi jokaiselta tiettyä armeliaisuutta omaa elämää kohtaan. Moni löytääkin lopuksi kyvyn katsoa aiempaa itseään rakastaen ja ymmärtäen. Ankaruus esimerkiksi kehoa kohtaan sulaa pois.
– Itseään pitäisi oppia rakastamaan tässä hetkessä. Ettei eläisi elämää muiden käskemällä tavalla, vaan sopusoinnussa oman sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä. Se on sellainen maali, johon ei varmaan koskaan sataprosenttisesti pääse. Mutta jos pääsisi tarpeeksi hyvin, Riikka pohtii.
Tällaiset ihmiset ovat elämän lopussa tyynempiä
Moni tekee päätöksiä ja valintoja siksi, että joku muu olettaa, vaatii tai anelee. Äidin, ystävän tai yhteiskunnan mielipide voi pelottaa niin, ettei oikeastaan koskaan uskalla. Se voi kaduttaa myöhemmin.
– Jos ihminen on uskaltanut tehdä ratkaisuja, uskaltanut aloittaa, uskaltanut heittäytyä, vaikka se olisi ollut vaikeaa, kyllä pääsääntöisesti ne ihmiset ovat tyynempiä saattohoidossa käymissämme keskusteluissa. Jos voi elää sopusoinnussa itsensä kanssa ja pyrkii olemaan muillekin matkan varrella hyvä, silloin on aika levollinen olo, Riikka sanoo.
– Jos elämä menee vähän kuin hukkaan, jos elää muiden arvojen mukaan tai muiden armoilla, ne ovat niitä suruja, joita ei voi lohduttaa pois. Ne ovat niitä, jotka jäävät painamaan.
Lue myös: Saattohoidossa pyritään luomaan rauhan tunnelmaa – tällainen on viimeinen joulu: "Sain vielä kuulla joululauluja ja olla läheisteni kanssa tämän hetken"
"Hyvä elämä on sitä, että hyväksyy..."
”Ootko lopulta kuitenkin omistanut sun elämän?” Niin Riikka kysyy potilailtaan.
Moni vastaa kaikesta huolimatta myöntävästi. Se, että elämässä on tapahtunut jotakin ikävää, jopa pahaa, ei tee elämästä huonoa.
– Hyvä elämä on sitä, että hyväksyy sen, mitä omassa elämässä on tapahtunut. Tietynlainen kärsimys vähenee hyväksymisen kautta, jos pystyy laittamaan siihen vähän perspektiiviä ja ajallisia mittasuhteita. Ajattelemaan, että tällainen se elämä oli, Riikka sanoo.
On turhaa jossitella ja pohtia, mitä erilaiset valinnat olisivat tuoneet. Mieli tuppaa väittämään, että erilainen päätös menneessä olisi tuonut jollain tavalla paremman elämän, vaikka totuutta ei oikeasti voi tietää. Tärkeintä olisi pohtia, mikä elämässä on ollut omannäköistä.
– Se, että joskus ei ole uskaltanut tehdä muutoksia, pitää sisällään sen, että se vaikea hetki on silloin ollut jollakin tavalla turvallisempi kuin riskinotto. Jokainen tekee päätökset sen hetken parhaalla ymmärryksellä. Se on ollut sen hetken paras oivallus, Riikka muistuttaa.
Jos ihminen ei koskaan uskalla kuulla omaa sisäistä ääntään, hän voi päätyä ainaisesti miellyttämään muita. Silloin kulissit ulkomaailmaan voivat olla kauniit, mutta ihminen ei ole sopusoinnussa itsensä kanssa.
– Nämä ovat tosi vaikeita teemoja. Ne pitääkin kohdata sillä tavalla silkkihansikkain. Eivätkä kaikki keskustelut tule valmiiksi, Riikka sanoo.
Jotkut vievät salaisuutensa mukanaan hautaan
Se, että asiat sanotaan ääneen, auttaa, vaikka se sitten tapahtuisi vasta elämän viime metreillä. Kun asioista puhutaan rehellisesti, ihminen saa kokea, että ainakin nyt joku kuuli, joku viimein sai tietää. Toisaalta on ihmisiä, jotka vievät raskaatkin asiat mukanaan hautaan.
– He suojelevat läheisiään, eivät halua rikkoa heitä ja jättää taaksejääville kannettavaa, Riikka kuvaa.
Toki on hienoa, jos eletystä elämästään voi olla ylpeä ja iloinen. Toisinaan kuitenkin riittää se, että on tasapainossa elämänsä ja valintojensa kanssa.
– En tunne yhtäkään ihmistä, jolla olisi ollut sataprosenttinen huippuelämä. Oman elämänsä voi omistaa ja siihen voi olla erittäin tyytyväinen, vaikka siinä olisi ollut hyvää ja pahaa. Hyvä ja paha ovat yhtä totta. Ne eivät sulje pois sitä, etteikö ihminen voisi tuntea, että tämä oli minun elämäni.
"Kukaan ei kadu sitä, että on hyvä läheisilleen"
Perhe oli kokoontunut tapaamaan kuolevaa läheistään. Silti tilanne oli elävä, rönsyilevä: puolin ja toisin jaeltiin vielä elämänohjeita, sanottiin ääneen moneen kertaan, että me rakastamme sinua. Vakuuteltiin, että vaikka emme haluaisi päästää sua pois, selviämme kyllä, kun menet.
Kauniit, rakkaudentäyteiset sanat jäävät elämään sittenkin, kun ihminen on mennyt. Sen, mitä kuolinvuoteella ei tarvitse katua, oikeastaan ymmärtää jo sisimmässään.
– Kukaan ei kadu sitä, että on hyvä läheisilleen, Riikka sanoo hymyillen.
"Osa on nuorenakin valmis päästämään irti"
Eräs Koivikko-kodin potilas tokaisi ruokapöydän päässä istuessaan rempseästi, että ihan kaikkea elämässä oli jo tullut kokeiltua. "Ja mitään en kadu", hän vielä letkautti päälle.
Tavallaan saattohoidossa katuminen onkin turhaa. Elämä on jo eletty, valmis; seuraavassa vaiheessa, itse kuolemassa, on tarpeeksi pohtimista.
– Osa on nuorenakin valmis päästämään irti, mikä joskus hätkähdyttääkin. Kun kysyy nuorelta ihmiseltä, jääkö joku kesken, hän toteaakin "ei, kyllä mä olen ihan valmis”. Siinä on jotakin tosi erityistä. Sitten voi olla, että hyvin iäkäskin sanoo, että kaikki jää ihan kesken, Riikka kuvailee.
"Tärkeämpää olisi käydä elämä niin läpi, että tein viisaita ja joskus ei-niin-viisaita päätöksiä"
Riikka kuvaa katumusta tuotetuksi tunteeksi. Kun arvioi tekojaan tiettyjä arvoja tai vaatimuksia vasten, syyllisyyden tunne saattaa iskeä.
Valintojaan arvostelemalla voi kyllä tuottaa loputtomasti katumusta ja jossittelua, mutta sen sijaan voisi kokeilla olla myötätuntoinen itseään kohtaan. Sanoa, että kaikkea kokeilin. Minun elämäni oli tällainen.
– Tässä hetkessä ei aina voi tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Joskus on pakko uskaltaa elää. Silloin on ainakin yritetty saada tästä elämästä jotakin merkitystä irti. Ei ole katseltu elämää sivusta. Kun pyrkii tekemään sen hetken todellisuuden perusteella parhaalla tavalla itselle ja muille, niitä ei mielestäni tarvitse katua, Riikka sanoo.
Tuomitsemisen sijaan voisi vaikkapa todeta, ettei aina voi tietää. On vain pakko uskaltaa.
– Tärkeämpää olisi käydä elämä niin läpi, että tein viisaita ja joskus ei-niin-viisaita päätöksiä, mutta kuitenkin uskalsin ja omistin elämäni. Ja nyt on se hetki, kun se on tullut valmiiksi. Katuminen ei tee kuolemaa helpommaksi, vaan se lisää pelkoja ja ahdistusta. Tuomitseminen, rankaisu ja ankaruus ovat surullisinta, mitä ihminen voi kuoleman lähelle itselleen tuoda.
Yhtäkään minuuttia, tuntia ja päivää emme saa takaisin
Aika kuluu koko ajan. Yhtäkään minuuttia, tuntia ja päivää emme saa takaisin, Riikka muistuttaa.
Ajatus on kaikille tuttu, mutta silti sitä on vaikea kuulla ja sisäistää.
– Jos tätä ajattelee, tulee vähän sellainen hätä. Haluaisin kuitenkin tuoda tietoisuuteen sen, että aika oikeasti kuluu. Ja oikeasti sitä ei voi saada takaisin. Jonain päivänä se raja on edessä, Riikka sanoo.
Entä, jos antaisit ruumiisi tieteelle kuolemasi jälkeen? Vainajan kohtaaminen jättää jäljen: "Tietysti siinä on kysymys kuoleman kohtaamisesta". Artikkeli jatkuu videon alla.
6:35
Kukaan ei tiedä päiviensä määrää. Siksi toisinaan olisi hyvä ajatella edes ohimennen sitä, että jokainen meistä on maailmassa väliaikaisesti.
– Voisi miettiä, miten haluaa elää. Mikä on minulle tärkeää, miten voisin elää niin, että olisin jollakin tavalla sopusoinnussa oman elämäni ja kaiken sen äärellä? Että ei päätyisi katsomaan koko elämää sivusta. Sekin on elämästä vastuun kantamista, että tarttuu mahdollisuuksiin ja luottaa omaan sen hetken kykyynsä tehdä parhaita mahdollisia päätöksiä. Koska tulevaisuudesta ei tiedetä, Riikka sanoo.
Kun tekee sen, mikä on tarpeen, uskaltaa kantaa vastuunsa, mutta myös heittäytyä ja tarttua, on ainakin yrittänyt. Niin kauan kuin on elämää, on myös mahdollisuuksia.
– Voi yrittää uudelleen, ja taas uudelleen. Oikea aika elää on juuri nyt. Se vain on niin.
Artikkeli on uusinta tammikuulta 2021.