Hulluuden määritelmä on muuttunut kautta aikain. Ihmisiä on leimattu hulluiksi vuoroin seksuaalisista ja vuoroin uskonnollisista syistä. Asiantuntija kertoo, miten hulluuteen nykyään suhtaudutaan ja onko mielisairauden määrittelemiseen entistä parempia välineitä.
Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian professori ja Hulluuden historia -kirjan kirjoittaja Petteri Pietikäinen kertoo, että hulluus on kautta historian ollut läheisessä yhteydessä aikansa kulttuuriin. Monet historian saatossa hulluuden merkkeinä pidetyt oireet ovat nykyään normaalia käytöstä emmekä tiedä, olisiko nykypäivän mielenterveysongelmia tunnistettu aikojen saatossa.
Kun hulluus on kautta historian ollut niin läheisessä yhteydessä aikansa kulttuuriin herää kysymys: ovatko nykyistenkin mielenterveysongelmien määrittelyt ja hoitokeinot vain kulttuurimme tuotteita?
– Tokihan nykyinenkin mielisairaanhoito kuvaa aikaamme, mutta voisi sanoa, että kyllä lääketieteellistyminen viimeisen parinsadan vuoden ajan on ollut eduksi mielisairaille. Heidät nähdään sairaina ihmisinä ja ajatellaan, että he voivat parantua kuten muutkin sairaat, Pietikäinen toteaa.
Pietikäinen varoittaa kuitenkaan tuudittautumasta siihen mielikuvaan, että asiat olisivat mielisairailla hyvin. Hänestä mielisairaiden asema on nyt parempi kuin vaikkapa keskiaikaisessa maailmassa, mutta se ei tarkoita, että tilanne olisi hyvä. Yltiömedikaalisesta luokittelevasta asenteesta ja kapeista terveyden normeista voi olla jopa haittaa.
– Poikkeavan käytöksen patologisointi ei ole kadonnut minnekään. En halua syyllistää lääkäreitä, jotka antavat ADHD-diagnoosin, mutta niin tekemällä tavallista villimmät lapset kategorisoidaan sairaaksi. En tiedä, onko se aina perusteltua, pohtii Pietikäinen.