Melontaan hurahtanut: Olen istunut kajakissa 14 tuntia nousematta ylös

Melonta ei tullut harrastuksena ensimmäisenä nuoren Aulin Köresaaren mieleen. Muita lajeja liikkuvainen tyttö ehti kokeilla senkin edestä: kaikkea mahdollista aina maastojuoksusta kuulantyöntöön.

Vuonna 1971 perhe asui Helsingin Oulunkylässä, Vantaanjoen kupeessa, kun Aulin kaksi vuotta vanhempi sisko äkkäsi joen varrella kanoottivajan. Kokeillaan, sporttiset sisarukset päättivät yhdessä tuumin.

− Melominen oli minun juttuni, sopeuduin siihen heti, Auli kertaa ensireaktionsa.

1970-luvulla matka taittui vanhanaikaisilla vanerikajakeilla, joissa oli isot melat. Aukkopeitteistä tai turvaliiveistä ei oltu kuultukaan.

− Kolmisen kesää meloin, mutta ylioppilaskesänä muut asiat tulivat tärkeämmiksi.

Paluu vesille

Vuodet vierivät eteenpäin tukevasti kuivalla maalla. Auli opiskeli ja perusti perheen. Vanha rakas harrastus ei käynyt kiivaimpina aikoina mielessäkään.

Vuonna 1990 Aulin silmiin osui pyöräretkellä jotain etäisesti tuttua. Rantatien vartta pitkin lipui kajakkeja.

− Se iski yks kaks. Tuohan oli se minun juttuni!

Ikään kuin jatkumona tapahtuneelle, lehden ilmoituspalstalta löytyi mainos melonnan alkeiskurssista. Auli tajusi, että edellisestä kajakkiretkestä oli kulunut 17 vuotta. Ehkä pieni kertaus olisi paikallaan?

Kun Auli istui kurssin ensimmäisenä päivänä kajakkiin, se tutisi ja vapisi melojansa alla.

− Kun jotain aloittaa aikuisena, mukana on kaikki jännitykset ja ennakkoluulot. Mietin, että tuleeko tästä hommasta mitään. Mutta kun olin irtautunut laiturista ja ottanut pari kolme melanvetoa, se tuli sieltä.

Ensimmäinen pitkä matka

Vuosien tauon jälkeen melominen imaisi Aulin uudelleen mukaansa. Harrastus toi mukanaan samanhenkisiä ystäviä. Nälkä alkoi kasvaa ja kajakki kantaa yhä kauemmas.

− Aluksi kävin yhden yön retkillä lähisaarissa. Opin retkeilyn saloja katsomalla mitä muut tekivät, Auli kertoo.

Ensimmäinen varsinainen pitkän matkan retki suuntautui keväällä 1993 Lappiin. Auli ystävineen meloi Ounasjoella Hetasta Rovaniemelle. Noin 300 kilometrin matka taittui viidessä päivässä. Matkan aikana Aulille selvisi, että hän taitaa sopia pitkän matkan melojaksi.

− Tajusin, että eihän tämä tuota mitään ongelmia. Sitä vaan pyöritti melaa, eikä se tuntunut missään. Koko asiaa ei tarvinnut ajatella. Myös ystäväpiirini huomasi että pärjään.

− Vieläkin toisinaan ensimmäiset kymmenen kilometriä saattavat olla vaikeita, mutta kun käynnistyn, melonta alkaa kulkea. Itselleen pitää antaa mahdollisuus tehdä pitkä matka, Auli lisää.

Kajakki veteen ja menoksi

Melonta on kiinteä osa Aulin elämää. Parhaimmillaan hän on istunut kajakissa yli 14 tuntia nousematta ylös. Ei ole lomaa ilman kajakkia ja retkisuunnitelmaa.

− Minulle melonta ei ole urheilulaji eikä edes liikuntaa, vaan ulkoilua, elämyksiä, kavereita, maisemia, uusia paikkoja ja mahdollisuuksia, Auli kuvaa.

Harrastus on kuljettanut Aulia ympäri maailmaa. Kilometrejä hän on lakannut laskemasta ajat sitten. Tarkkojen lukujen sijaan mieleen painuvat tunnelmat, ihmiset ja maisemat.

− Melominen on todella vapaata. Kajakin voi nostaa auton katolle ja lähteä vesille. Suomen järvet ja joet ovat kauniita, mutta joskus on kiva lillua vain kaislikoissa.

Harjoittelu tekee mestarin

Auli muistuttaa, ettei melojaksi tulla yhdessä yössä. Merellä ei voi koskaan tietää, mitä eteen tulee. Huonolla säällä riskit kasvavat.

− Tässä tulee jonkinlaiseksi meteorologiksi, kun säätiedotuksia ja taivasta pitää seurata jatkuvasti.

− Viihdyn itse merellä myös yksin, mutta ryhmässä on aina turvallisempaa. Isoihin ylityksiin, kuten Ruotsiin tai Tallinnaan, ei yleensä lähdetä omin päin, Auli painottaa.

Sääolosuhteiden ohella oman lisänsä melomiseen tuovat muut vesillä liikkujat. Auli on pannut osaltaan merkille venekaahailijat, jotka eivät melojista perusta. On myös muistettava, ettei veneilijä aina huomaa matalaa kajakkia.

− Taktiikkamme on pysytellä pois väyliltä. Opettelemme vesiliikennesäännöt sen takia, että osaamme varautua veneiden ja laivojen liikkeisiin.

Studio55.fi/Jenni Kokkonen