Miltä tuntuu, kun oma lapsi otetaan huostaan? Kirjailija Maria Peura vietti pisimmillään viikon etsien hatkat ottanutta poikaansa. Kun päätös pojan sijoittamisesta kodin ulkopuolelle tuli, oli se lopulta pelastus.
Maria Peuran omaelämäkerrallinen romaani, Esikoinen, palaa noin kymmenen vuoden takaiseen ajanjaksoon, jolloin Peuran esikoispoika päätyi 15-vuotiaana huostaanotetuksi.
Aiheeseen liittyvä kirja ei ollut vielä Peuran ajatuksissa, mutta toisin kuitenkin kävi, sillä teos lähes pakotti itsensä ulos.
– Olin ihan hiljattain löytänyt työpäiväkirjojani siltä ajalta, kun lapsi oli huostaanotettuna ja oli nämä katastrofivaiheet. Silloin kirjoitin, että kun lapsi on 28-vuotias, sitten kirjoitan tästä ja julkaisen sen. Kävikin niin, että hän on nyt 25-vuotias ja kirja on jo julkaistu, Peura kertoo Viiden jälkeen -ohjelmassa.
Peura oli samaan aikaan kyllä kirjoittamassa romaania, mutta sen oli tarkoitus olla täysin fiktiivinen.
Intensiivinen psykoterapiajakso ja sen aikaansaamat tuntemukset saivat hänet kuitenkin kiinnostumaan omista kokemuksistaan – kaikista niistä päiväkirjoista, joita kotoa löytyi.
– Lapsen menettämisen tarina alkoi suorastaan työntyä minusta ulos, hän sanoo.
Lapsen oireilulle ei saatu diagnoosia
Peuran mukaan hänen esikoisensa ongelmat alkoivat jo lapsuudessa.
– Kun hän oli esikoulussa, vein hänet jo ensimmäisen kerran lastenpsykiatriselle puolelle. Oli tullut palautetta, että hän oli hirveän vilkas. Hain apua, mutta ADHD:ta ei silloin diagnosoitu eikä siitä puhuttu.
Peuran mukaan vuosien varrella tietyt asiat lapsen elämässä menivät paremmin kuin hyvin, mikä saattoi antaa vaikutelman, ettei ongelmia ollut.
– Hän oli todella kova lukemaan, mutta ei sen olisi pitänyt hämätä ammattilaisia. ADHD-ihminen tekee sitä, mistä hän on kiinnostunut.
"Kun hän meni ovesta ulos, tuntui, että aina soittaa joko vartija tai poliisi"
Yläkouluikäisenä alkoivat suuremmat ongelmat. Lapsi karkaili, käytti päihteitä ja teki pikkurikoksia.
Asiaan puututtiin yhdessä sosiaalitoimen kanssa. Ensin tehtiin avohuollon sijoitus, mutta kun karkailut jatkuivat, teki Peura suuremman päätöksen. Poika huostaanotettiin yhdeksännellä luokalla.
– Hallinnan tunne katosi, vaikka kaikkea mahdollista apua oli jo ja sitä oltiin myös haettu. Kun hän meni ovesta ulos, tuntui, että aina soittaa joko vartija tai poliisi, Peura muistelee.
Peuran mukaan lastensuojelu ei ollut perheelle vihollinen. Hän itse oli aikoinaan kääntynyt lastensuojelun puoleen, kun tuntui, etteivät omat voimavarat enää riittäneet.
– Minulla ei ollut enää keinoja. Koin, että en pärjää. Minulla oli myös pienempi lapsi, enkä halunnut, että hän traumatisoituu liikaa. Halusin, että hänellä on turvalliset olosuhteet kotona.
Monelle vanhemmalle lapsen huostaanotto voi olla valtava pettymys ja häpeä, mutta Peura valitsi avoimuuden asian käsittelyssä.
– Silloin kun sain ensimmäisen lapseni, päätin, ettei kodissani ole salaisuuksia. Kodin seinien täytyy olla läpinäkyvät. Ei ole mitään syytä hävetä, jos on ongelmia. Mitä enemmän hävetään, sitä varmempaa on, etteivät lapset ja nuoret saa apua. Häpeä yllyttää pitämään kulisseja yllä, hän sanoo.
Mitä Maria Peuran esikoispoika itse ajattelee äitinsä kirjasta? Entä miten Peura itse muistelee huostaanottoon liittyviä tuntemuksia? Katso koko haastattelu yllä olevalta videolta.
Juttua päivitetty kauttaaltaan 13.9. klo 19.04: Päivitetty Maria Peuran Viiden jälkeen -haastattelun sisältö arikkeliin.