USA 2004. Ohjaus: Jonathan Demme. Käsikirjoitus: George Axelrod, Daniel Pyne ja Dean Georgaris, Richard Condonin romaanin pohjalta. Tuotanto: Scott Rudin, Tina Sinatra, Ilona Herzberg. Kuvaus: Tak Fujimoto. Leikkaus: Carol Littleton ja Craig McKay. Pääosissa: Denzel Washington, Meryl Streep, Liev Schreiber, Jeffrey Wright, Kimberly Elise, Jon Voight, Ted Levine, Vera Farmiga, Bruno Ganz, Miguel Ferrer. Kesto: 132 min.
John Frankenheimer ohjasi vuonna 1962 yhden elokuvahistorian parhaista poliittisista trillereistä. Richard Condonin romaaniin perustuva Mantsurian kandidaatti käsitteli tulenarkoja aiheita kuten kylmän sodan aikaista korruptiota ja presidenttipeliä niin rohkeasti, että elokuva hyllytettiin kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Mikä olisikaan herkullisempi ajankohta Jonathan Demmen uudelleenfilmatisoinnille kuin vastikään Amerikan repinyt presidentinvaali? Aihe on melko näppärästi siirretty 1960-luvulta tähän päivään - mutta valitettavasti sujuvuus ei korvaa persoonallisuutta.
Kun Frankenheimerin elokuvan taustanäyttämönä oli Korean sota, Demmen versio kertoo Persianlahden veteraaneista. Kapteeni Raymond Shaw (Liev Schreiber) on palannut sodasta juhlittuna sankarina, joka on tiettävästi pelastanut joukkueensa ja tuhonnut hämmästyttävää rohkeutta osoittaen koko vihollisyksikön. Republikaanien varapresidenttiehdokkaaksi asettuneen Shaw'n sotilaat ovat viimeiset 14 vuotta toistelleet mantraa kapteeninsa sankaruudesta, ja samaa jankuttaa miehen määrätietoinen senaattoriäiti Eleanor Shaw (Meryl Streep), joka ajaa heikkotahtoista poikaansa vallan kahvaan pelottavalla tarmolla.
Mutta kaikki ei ole kohdallaan. Miksi kukaan ei kunnolla muista mitä Irakin taistelussa tapahtui - tai ei tapahtunut? Miksi kaikki silminnäkijät tuppaavat kuolemaan hämärissä olosuhteissa? Näitä ryhtyy tonkimaan samaisessa joukkueessa taistellut kersantti Ben Marco (Denzel Washington), joka kärsii painajaisista ja pahoista päänsäryistä. Kyseessä ei olekaan tavallinen sotatrauma vaan monimutkainen poliittinen juoni, joka sisältää sotilaiden aivopesua, salamurhasuunnitelmia, korkean tason liike-elämän lehmänkauppoja ja viime kädessä häikäilemätöntä presidenttijunailua. Oikeudenmukaisuuden ääntä voisi edustaa demokraattien presidenttiehdokas, senaattori Thomas Jordan (Jon Voight), mutta pääseekö ääni koskaan kuuluviin?
Frankenheimerin alkuperäiselokuvasta teki lyömättömän paitsi George Axelrodin nerokkaasti rakennettu ja psykologisesti oivaltava käsikirjoitus, myös persoonallinen yleisilme, jossa tärkeitä osia näyttelivät Lionel Lindonin mustavalkokuvaus ja David Amramin musiikki, sekä mieleenpainuvat yksityiskohdat kuten tuhoisan hypnoosin laukaiseva ruuturouva-pelikortti.
Tällaisia herkkuja ei Demmen sliipattu jännäri tarjoa. Tilalla näemme Uhrilampaista muistettavaa ja jo ohjaajan tavaramerkiksi muodostunutta kauhukuvastoa: hämäriä loukkoja ja portaikkoja, sekavasti höpötteleviä mielipuolia ja näiden pelottavia päiväkirja-piirustuksia, jotka johdattavat painajaisten pohjamutiin. Aivopesuun perustuva hypnoosi on nyt vaihdettu huomattavasti vähemmän kiinnostavaan huipputeknologiaan: pääkoppaan tyrkättäviin dataimplantteihin. Höh.
Kaikkein vaikuttavimman näyttelijäsuorituksen (ja elämänsä roolin) Frankenheimerin elokuvassa teki Angela Lansbury vallanhimon sokaisemana Lady Macbeth -hahmona. Nyt energisen hirviömamman roolin tulkitsee Meryl Streep taatulla tyylillään, ja hänen maaniset kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia. Täydellisesti Streepin varjoon jäävät valjut pääsankarit Washington ja varsinkin pohmelo Schreiber (RKO 281, Kate & Leopold), joka ei koskaan ole osannut näytellä.
Yhtä kaikki uuden Mantsurian kandidaatin ajoitus on täydellinen. Elokuva on turhankin todentuntuinen kuvaus vilunkipelillä maailman johtoon kammettavasta sätkynukke-presidentistä, jonka lähisuku ja muut äärioikeistolaiset taustavoimat ajavat kivikovaa kapitalismia ja kansan pelotteluun perustuvaa sotapropagandaa. Niinpä.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Buena Vista