Studio55.fin lukijat kertoivat omakohtaisia kokemuksiaan ulosotosta ja siitä selviämisestä. Nimimerkki Entinen yrittäjä - nykyinen köyhä kertoo vieläkin vaistomaisesti odottavansa viikonvaihdetta – silloin ei tarvitse pelätä ulosottomiehen käyntejä.
Aika yleinen tarina 1990-luvun alussa: hyvin alkanut yritys, lama, kaupan pysähtyminen täysin, isoja lainoja, joiden korkotaso jopa 24 prosenttia, konkurssi. Omakotitalo, jonka pankki pakotti myymään suurella tappiolla asuntolainojen maksamiseksi. Viisihenkisen perheen koti meni, mutta lainan rippeet muuttuivat kulutusluotoksi. Ulosottomies alkoi vierailla joka viikko. Ensin tuli tarkistuspuhelinsoitto, joka katkaistiin heti. Hetken päästä ulosottomies soitti ovikelloa. Vieläkin odotan vaistomaisesti viikonvaihdetta, silloin ei tarvinnut pelätä ulosottomiehen käyntiä. Erään kerran ulosottomies käveli asuntoon sisälle, katseli ympärilleen vaatimattomia, vanhoja huonekalujamme ja tavaroitamme ja totesi: ”Kaikki tämä voidaan ulosmitata”. Selvästikin pelottelua.
Toisaalta, kun konkurssin tehneitä ja ulosmittaukseen joutuneita alkoi olla enemmän, ja velkajärjestely tuli mahdolliseksi, ulosottoviranomaiset suosittelivat sitä ja neuvoivat menettelytavoissa. Alkuunhan yrittäjät eivät voineet saada sosiaalitukia, koska ”yrittäjillähän on rahaa ja omaisuutta”. Tosiasiassa jouduimme myymään kaiken irtaimen mikä vain meni kaupaksi. Aamulla laitoimme lehteen ilmoituksen, iltapäivällä myimme taas jotain, ja niin pääsimme ruokakauppaan. Myöhemmin sitten saimme toimeentulotukea, esim. ruokakuponkeina, joita vastaan sai kaupasta ruokatavaraa. Ehkä voi kuvitella, miltä tuntui seistä sellaisen lapun kanssa kaupan kassajonossa, kun oli aina tottunut pärjäämään itse ilman yhteiskunnan apua.
Kuvituskuva. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
Velkajärjestely kesti lopulta kymmenen vuotta, koska menoina otettiin huomioon vain laskennalliset, ei todellisia vuokrakuluja. Mistään Suomesta ei saanut vuokrattua niillä hinnoilla asuntoa perheelle. Meillä oli kaksi vakavasti sairasta lasta, jotka ehtivät velkajärjestelyn aikana täyttää 18 vuotta eli tulla aikuiseksi. Siispä heidän menojaan ei otettu huomioon, vaikka he eivät pystyneet opiskeluun eivätkä töihin. Siksi jäimme maksuissa koko ajan jälkeen, ja velkajärjestely piteni. Ne vuodet olivat pelkkää mustaa, tulevaisuutta ei ollut olemassa, oli vain ahdistus ja pelko jokaisesta maksuerästä. Minulla ei ollut töitä, kaksi sairasta lastamme olivat sairaalakierteessä. Mieheni oli vakavasti masentunut, mutta pystyi terapian tukemana käymään töissä. Mihinkään muuhun hän ei kyennytkään, käymään töissä ja nukkumaan.
